Ruusut puskevat nuppuja helmikuussa, ja se tuntuu väärältä – Ajattelemme, että tunteilla ei tehdä hyviä päätöksiä, mutta ehkä ratkaisu ilmaston­muutokseen on rakkaudessa - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Lauantaiessee

Ruusut puskevat nuppuja helmikuussa, ja se tuntuu väärältä – Ajattelemme, että tunteilla ei tehdä hyviä päätöksiä, mutta ehkä ratkaisu ilmaston­muutokseen on rakkaudessa

Tunteilla on päätösten tekemisessä tärkeä rooli. Mutta mitkä tunteet ovat hyödyllisimpiä ja miten ne saataisiin valjastettua, kun tavoitteena on pelastaa maapallo?

Tänä vuonna talvi vihertää. Kuva: Heidi Piiroinen / HS

Julkaistu: 22.2. 2:00, Päivitetty 22.2. 6:31

Jääkarhut ajelehtivat yhä pienemmiksi käyvillä jäälautoilla, koalat pakenevat turhaan maastopalojen kaikennieleviä liekkejä. Eläinlajit kuolevat sukupuuttoon, aavikoituminen ja tulvat tuhoavat ihmisten asuinalueita.

Pihallamme syreenit ja ruusut puskevat silmuja helmikuussa.

Ilmasto on jo muuttunut ja muuttuu yhä. Siihen liittyville uhkakuville ei näy loppua. Niistä on tullut arkipäivää, mutta ahdistus ei lopu. Eikä sen pidäkään loppua.

Suurimman uhan maailmalle muodostaa se, ettei ihmiskunta reagoi tarpeeksi paljon ja tarpeeksi ajoissa. Tämä käy ilmi lukuisista tieteellisistä, vertaisarvioiduista tutkimuksista. Se on faktaa, ja faktojenhan pitäisi olla järjellä tehtävien päätösten perusta.

Olemme tottuneet ajattelemaan, että päätösten tekemisessä pitäisi käyttää nimenomaan järkeä. Tunteille ei ole siinä sijaa, sillä pidämme niitä epäluotettavina ja perusteettomina. Ei tehdä asioita ”fiilispohjalta”, ei ”anneta tunteiden viedä”.

Todellisuudessa emme kuitenkaan tee päätöksiä pelkästään järjen pohjalta, vaan tunteet ovat kuviossa aina mukana. Eikä se ole mitenkään huono asia, sillä arvot, periaatteet ja moraali rakentuvat tunteiden pohjalta.

Jos suurten yhteiskunnallisten päätösten takana olisi pelkkää järkeä käyttävä keinoäly, se ei ottaisi päätöksissään huomioon sellaisia asioita kuin ”hyvä” ja ”paha”. Jokaisella meistä on valikoima merkittävinä ja loukkaamattomina pitämiään asioita, oli kyse sitten uskonnosta, isänmaasta, sananvapaudesta tai elämän itseisarvosta.

Länsimainen filosofia on pitkään marginalisoinut tunteiden roolia, huomauttaa filosofi Elisa Aaltola teoksessaan Häpeä ja rakkaus – Ihmiseläinluonto (Into, 2019). Tämä puolestaan on johtanut siihen, että emme huomaa, miten tunteet vaikuttavat ajatteluumme ja päätöksiimme.

”Huomion puute on vaarallista”, Aaltola kirjoittaa. ”Tuhoisat tai harhaanjohtavat tunteet voivat rauhassa motivoida surkeita tekoja, ja ihminen sekä ympäröivä maailma voivat yhä huonommin. Tunteiden kiistäminen voikin käänteisesti johtaa tunteiden valtaan.”

Jos siis hyväksymme tunteiden vaikuttavan toimintaamme, on todennäköisempää, että pystymme tekemään sekä moraaliin että tietoon perustuvia päätöksiä.

Mutta miten saada laajat kansanjoukot sekä hyväksymään faktat että tuntemaan halua muutokseen? Mitkä tunteet olisivat hyödyllisimpiä taistelussa maailmanlaajuista katastrofia vastaan, ja miten ne saadaan valjastettua?

Yksi vastaus on taide. Näin ajattelee ainakin tiedettä menestyneesti popularisoinut historiantutkija Yuval Noah Harari. Harari kirjoittaa kirjassaan 21 oppituntia maailman tilasta (suom. Jaana Iso-Markku, Bazar 2018), että 2000-luvun alun tärkein taiteenlaji on tieteisfiktio. Hän perustelee väitettään sillä, että vain harvat ihmiset lukevat tieteellisiä artikkeleita, kun taas Westworldin ja Black Mirrorin kaltaiset tv-sarjat tavoittavat miljoonayleisöjä, ja sitä kautta vaikuttavat siihen, miten ihmiset ymmärtävät aikamme tärkeimpiä kehityskulkuja.

”Näin ollen tieteisfiktion tulee ottaa entistä suurempi vastuu siitä, miten se kuvaa tieteellisiä tosiasioita, sillä muuten se saattaa antaa ihmisille vääränlaisia ajatuksia tai kiinnittää heidän huomionsa vääriin ongelmiin”, Harari kirjoittaa.

Harari keskittyy tekstissään erityisesti tekoälyyn, mutta ajatusta voidaan soveltaa myös ympäristökysymyksiin.

Ja kyllähän ympäristökatastrofeista, toisten lajien kaltoinkohtelusta ja ihmisen itsekeskeisyyden aiheuttamasta yleisestä kurjuudesta on tehty taidetta ja viihdettä vuosikymmenien ajan. Sadat ja tuhannet elokuvat – sellaiset kuin Bambi, Prinsessa Mononoke, Wall-E, Chinatown ja Avatar – ovat keränneet miljoonia katsojia kokemaan sympatiaa ja empatiaa luonnon ja eläinten puolesta.

Fiktion herättämän empatian vaikutukset eivät kuitenkaan toistaiseksi ole olleet kummoiset tai ainakaan riittävät: riittävän moni ei ole riittävän paneutunut vaikuttamaan tilanteeseen riittävän pitkäkestoisesti.

Riippumatta siitä, että faktat tiedetään ja empatiaa koetaan. Toisin sanoen: vastoin sekä parempaa tietoamme että tunteitamme.

Miksi me toimimme näin? Ekumenian professori, Suomen Akatemian huippuyksikön vetäjä Risto Saarinen on tutkinut muun muassa sitä, miksi ihminen toimii vastoin parempaa tietoaan.

9. helmikuuta julkaistussa HS:n haastattelussa Saarinen kertoo vastauksen löytyneen filosofi Immanuel Kantin ajatuksista. Kantin käsitys toivosta sai Saarisen tajuamaan, että yleinen ilmastokeskustelu, samoin kuin hänen oma ajattelunsa, on edennyt kantilaisittain katsottuna takaperoisesti. Saarinen kirjoittaa aiheesta juuri ilmestyneessä teoksessaan Oppi toivosta (Gaudeamus 2020).

Kantin näkemys on, että ei ole hyvä toivoa ilman perusteita. Ensin on hankittava tietoa ja tehtävä jotain asioiden hyväksi, sitten vasta on lupa toivoa.

Oikeutettu, faktoihin perustuva toivo suojaa uhriutumiselta ja lamaannuttavalta pessimismiltä. Toisin sanoen: henkilö, jolla on toivoa, tekee jotain konkreettista todennäköisemmin kuin henkilö, jolla toivoa ei ole.

Siksi toivosta on pidettävä kiinni.

Jos haluamme saada jotain aikaiseksi, olisi kuitenkin syytä antaa tilaa myös ikäville tunteille, toteaa Elisa Aaltola. Häpeä ja rakkaus -kirjassa hän tarkastelee häpeää ja syyllisyyttä. Epämukavia tuntea, mutta ne voivat toimia sekä muutoksen alullepanijoina että sen ylläpitäjinä.

Syyllisyyden tausta löytyy muihin kohdistuvasta välittämisestä, Aaltola kirjoittaa. Se on tunne, joka motivoi muita hyödyttäviä, prososiaalisia tekoja. Kun koemme tehneemme väärin, toimineemme tavalla joka on moraalisia periaatteitamme ja arvojamme vastaan, syyllisyys saa meidät korjaamaan tilanteen ja toimimaan jatkossa toisin.

”Syyllistäminen, syyllistyminen ja syyllisyys muun luonnon ja eläinkunnan edessä ovat jopa välttämättömiä, jotta todella voisimme muuttaa toimintaamme ennen kuin on liian myöhäistä.”

Terve annos syyllisyyttä omasta ja ihmiskunnan puolesta on varmasti tarpeellista, mutta syyllistäminen? Toistaiseksi on näyttänyt siltä, että lihansyöjiin, turkistarhaajiin, maitotilallisiin, avohakkuiden kannattajiin ja lentämällä lomaileviin kohdistettu syyllistäminen on herättänyt useammin kiukkua kuin muutoshaluja.

Kiukku voi johtua siitä, etteivät ympäristöasiat yksinkertaisesti kiinnosta. Se saattaa kuitenkin olla myös tapa puolustautua häpeää vastaan.

Siinä missä syyllisyys on muihin keskittyvää, on häpeä tutkijoiden mukaan minäsuuntautunut tunne: huomio on itsessä, ei muissa. Häpeä on tunne siitä, että muut pitävät meitä epäkelpoina, että koko minuutemme on vääränlainen. Se vaatii itsereflektiota ja omien arvojen ja valintojen perusteellista pohdintaa, mikä saattaa tuntua raskaalta ja hankalalta.

Koska häpeän käsittely on niin epämiellyttävää, saattaa siltä pakeneminen johtaa moraalittomuuden valitsemiseen. Eli lihansyönnistä, lentämisestä tai yksityisautoilusta syyllistetty henkilö saattaakin intoutua oikein kerskailemaan omalla piittaamattomuudellaan ja lisäämällä kulutustaan. Tällä henkilö pyrkii pelastamaan kunniansa ja itsestään luomansa kertomuksen.

Häpeällä on kuitenkin mahdollisuus saavuttaa myös hyvää. Se ohjaa meitä seuraamaan muiden mielipidettä, toimimaan yleisen maailmankuvan ja moraalin mukaisesti. Tämä ei ole läheskään aina myönteinen asia: se voi ajaa mukautumaan muotteihin ja mielipiteisiin ilman kritiikkiä ja oman moraalisen harkinnan vastaisesti. Se saattaa aiheuttaa perusteetonta häpeää rikosten uhreissa.

Mutta jos yleinen mielipide perustuu yhä enenevässä määrin faktoihin ja yksilöt hyväksyvät olevansa osa laajempaa ihmiskuntaa, voi häpeä johtaa muutokseen. Aaltola puhuukin lajihäpeästä: emme häpeä pelkästään omia tekojamme vaan otamme vastuuta koko ihmiskunnasta tekoineen ja tekemättä jättämisineen.

”Kriittinen, globaali itsearvio ja ideaalien pohdinta ovat keinoja kohdata myös lajihäpeää. Huomiota ei enää kohdenneta vain yhteen tekoon kuten fossiilisten polttoaineiden käyttöön tai lihansyöntiin, vaan myös taustalla olevat maailmankuvat ja arvomaailmat ongelmineen tarkentuvat.”

Kollektiivinen häpeä voisi olla vastaus myös usein esitettyyn ajatukseen siitä, ettei yksilön teoilla ole merkitystä.

On totta, ettei yksilön lentomatka Suomesta Thaimaahan tai lounaslautaselle valikoitu makkarakimara itsessään hetkauta ilmastoa suuntaan tai toiseen. On totta, että varsinaiset mahdollisuudet muutokseen ovat valtaapitävillä, poliitikoilla ja suuryritysten johtajilla.

Samalla on totta, että myös valtaapitävät ovat ihmisiä. Myös he tekevät päätöksensä järjen ja tunteen osin tiedostamattoman yhdistelmän ohjaamina. Tässä yhdistelmässä yleisellä mielipiteellä on merkittävä rooli – ja yleinen mielipide puolestaan rakentuu yksilöistä.

Ja sitten olisi vielä rakkaus. Rakkaus voisi motivoida toimimaan ympäristön hyväksi yhtä itsestäänselvästi kuin toimisimme itsemme tai lastemme hyväksi. Rakkauden tunne eläimiä ja luontoa kohtaan antaa niille itseisarvon, jolloin niiden merkitys ei ole kiinni siitä, kuinka paljon ne ihmistä hyödyttävät.

Eläinrakkaus onkin yleisempää kuin koskaan aiemmin, Aaltola kirjoittaa. Paradoksaalisesti ihmiset kuitenkin syövät nyt enemmän lihaa kuin milloinkaan, ja suurin osa syödystä lihasta on tehotuotettua. Tämä puolestaan on seurausta vaurastumisesta.

Hyvänä esimerkkinä tästä ovat suomalaiset, joiden lihankulutus on puolessa vuosisadassa tuplaantunut: siinä missä vielä 1960-luvulla suomalaiset söivät alle 40 kiloa lihaa vuodessa, on suomalaisen lihankulutus nyt keskimäärin 80 kiloa vuodessa.

Eläin- ja luontorakkaus onkin valikoivaa: se ulottuu lemmikkikoiraan mutta ei kaupan jauhelihapakettiin. Lihan syöminen on saavutettu etu, osa identiteettiä, ja sen kyseenalaistaminen on monelle henkilökohtainen hyökkäys.

Tämän muuttamiseksi voi hankkia ja jakaa tietoa, ehkä vähän syyllistääkin. Mutta ennen kaikkea voi katsoa peiliin ja miettiä, kuka sieltä oikein katsoo. Onko peilikuvassa luomakunnan kruunu, se, joka ansaitsee pelkällä syntymällään kaiken saatavissa olevan?

Vai ehkä, sittenkin, vain yksi monista?

Ilmastoahdistus ja huoli tulevaisuudesta helpottaa, kun opettelet nämä kolme asiaa, neuvoo professori Risto Saarinen