Lyhyen mitan mestarilla Matti Ijäksellä, 70, on työn alla uusi käsikirjoitus – Sarkastisen ironinen tarina sivuaa vanhenemista - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri

Lyhyen mitan mestarilla Matti Ijäksellä, 70, on työn alla uusi käsikirjoitus – Sarkastisen ironinen tarina sivuaa vanhenemista

”On tylsää, että tunnin mittainen yksittäinen draama on nykyään kuollut laji”, ohjaaja-käsikirjoittaja sanoo.

”Aika menee kuin kusi lumeen, päivät ovat nopeat”, ohjaaja-käsikirjoittaja Matti Ijäs toteaa vanhenemisesta.

”Aika menee kuin kusi lumeen, päivät ovat nopeat”, ohjaaja-käsikirjoittaja Matti Ijäs toteaa vanhenemisesta. Kuva: Sabrina Bqain

Julkaistu: 25.2. 2:00, Päivitetty 25.2. 12:40

Ohjaaja Matti Ijäs katselee Musiikkitalon kahvilan ikkunasta sateista helmikuuta.

No, miltä se alkanut vuosikymmen näyttää?

”Kun Helsingissä katsoo ulos, vaikka Jätkäsaarta tai Triplan ympäristöä, niin huomaa, että ainakin puita on aika vähän. Tulee mieleen, että ovatko vihreät ja kokoomus aloittaneet kaupungissa avohakkuut”, Ijäs sanoo.

Hän myöntää, että kotikaupungin miljöö- ja ympäristöpolitiikkaa on tullut seurattua erityisellä mielenkiinnolla, arkkitehtiäidin poika kun on.

”Tuntuu, että kaupunkisuunnittelu on karannut käsistä. Ymmärrän, että täydennysrakennus on järkevää, mutta samalla lähtee puolihuolimattomasti puistonkulmaa ja puuta. Pitkäjänteisen suunnittelun tilalle on tullut kaikenlaista nirhimistä ja kauppakeskusajattelua.”

”Kyllä kaikki tietävät, kenen ehdoilla sitä tehdään.”

Ilmeisesti sitä ei tehdä ainakaan tavallisten suomalaisten ehdoilla. Heidän, joita ohjaaja IJäs on vuosikymmenten ajan kuvannut lämmöllä vinon komiikan läpäisemissä elokuvissaan.

Elämän merkillisyyksien tarkastelu huumorin kautta on ollut myötäsyntyistä, ohjaaminen ei niinkään, Ijäs sanoo.

”Hurahdin elokuvaan nuorena ja olin mukana elokuvakerholiikkeessä. Mutta ei minulla ollut mitään ajatusta, että alkaisin itse ohjaamaan. Ohjaaminen tuli vähän kuin syliin, sattumien kautta. Näin itseni ennemmin toimittajana.”

Ijäs opiskeli 1970-luvulla Tampereen yliopistossa tiedotus­oppia ja työskenteli toimittajana muun muassa Tukholmassa. Elämä asettui muutamaksi vuodeksi Turkuun.

Se oli aikaa, jolloin tapahtui.

Ijäskin otti osaa monenlaiseen, muun muassa Hamburger Börsin purkamista vastustaneeseen ”maailmanhistorian lyhytaikaisimpaan talonvaltaukseen”.

”Kiipesimme ystäväni Erkki Mäkisen kanssa parvekkeelle, ja ehdin juuri julistamaan megafoniin ’tämä talo on vallattu’, kun poliisi nappasi meidät”, Ijäs kertoo.

”70-luvusta sanotaan usein, että se oli jotenkin tylsä vuosikymmen. Itse en kokenut sitä niin. Tietysti poliittisesti se oli tylsää. Kekkonen jatkoi matkaansa, oli hännystelyä ja Neuvostoliiton nuoleskelua. Mutta silloin rakennettiin myös hyvinvointiyhteiskunta, kaikki perusasiat, jotka ovat vieläkin voimassa. En tiedä, kuinka kauan ne ovat mutta ovat kuitenkin.”

Samoihin aikoihin Ijäs rakensi oman työuransa perustaa kameran takana tekemällä lasten­ohjelmia Yleisradiolle. Rikkaalla mielikuvituksella varustetusta pojasta kertova Läskilinssi (1976) oli yksi monista helmistä.

”Siinä oppi paljon, kun ei osannut oikein mitään. Jos ajattelee nykyään Aalto-yliopiston valmistamaa elokuvaohjaajaa, niin tuntuu jopa vähän epäreilulta, että pääsin niin helposti Ylelle tekemään juttuja niillä tiedoilla ja opeilla.”

Suomalaisen elokuvan etu­riviin Ijäs astui 1980-luvulla. Mikko Niskasen kanssa tehty Ajolähtö (1982) on vuosikymmenen tärkeitä kotimaisia elokuvia. Sitä on seurannut niin rakastettuja tv-elokuvia kuin pitkiä teatteri­elokuvia.

Erityisesti Viimeisen keikan (1984), Painijan (1985) ja Katsastuksen (1988) kaltaiset novellielokuvat ovat sementoineet Ijäksen maineen lyhyen mitan taitajana, jonka elokuvien keskiössä on ihminen pikku vikoineen.

Viime vuosina lyhyen tv-draaman komea traditio on kuitenkin ollut uhattuna.

”On tylsää, että tunnin mittainen yksittäinen draama on ny­kyään kuollut laji. On paljon aiheita, jotka eivät riitä sarjaksi tai kokoillan elokuvaksi, mutta ovat liian pitkiä lyhäriksi. Tämä karsii sisältöjä ja rajaa tylysti aiheita.”

Aiemmin Ijäs etsi ja löysi ­aiheita usein kotimaisista novelleista. Nykyään kaunokirjallisuutta tulee luettua vähemmän, mutta esseekirjallisuutta sitäkin enemmän. ”Luin juuri Jyrki Lehtolan mainion kirjan Tesla metsässä. Se on skarppi ja viiltävä, parasta Suomessa kirjoitettua kulttuurikritiikkiä.”

Ijäs palkittiin muutama viikko sitten Venla-gaalassa elämäntyöpalkinnolla. Millaisia ajatuksia sellainen noteeraus herättää?

”Jaa, että tässäkö tämä nyt oli – tälläkö pitäisi lepytellä kuolemaa?”

Ainahan palkinnot imartelevat, mutta halu tehdä elokuvia ei ole kadonnut mihinkään. Ijäksellä on parhaillaan työn alla uusi käsikirjoitus, joka sivuaa vanhenemista. Vielä on pitkä matka siihen, että käsikirjoitus etenisi filmausvaiheeseen.

Tarinaa kirjoittaessa Ijäksellä on silti ollut mielessä jo pääosanäyttelijätkin: Vesa Vierikko ja Pertti Sveholm.

”He ovat paitsi hyviä ystäviä niin myös sopivan vanhoja työ­tovereita ja näytelleet paljon yhdessä. Ja pidän molempien huumorintajusta.”

Sarkastisen ironisen tarinan työnimi on Piiloutujien maa, Ijäs kertoo.

”Se on kahden vanhuksen ­vaellustarina. Elokuva kuolemanpelosta ja muistikuvien arvaamattomuudesta. Asiat eivät ole ehkä niin, miten me ne muistamme. Meillä ihmisillä on taipumus kätkeytyä, kaikilla on elämässään omat pienet piilopaikkansa.”

Matti Ijäs

Syntyi 1950 Helsingissä.

Opiskellut tiedotusoppia Tampereen yliopistossa. Jäi eläkkeelle Ylestä 2017.

Tv-elokuvia: Viimeinen keikka (1984), Painija (1985), Katsastus (1988).

Pitkiä elokuvia: Räpsy & Dolly eli paratiisi odottaa (1990), Sokkotanssi (1999), Haaveiden kehä (2002), Kaikella rakkaudella (2013).

Prix Italia 1999, elokuvataiteen valtionpalkinto 2000, Pro Finlandia 2002, Kultainen Venla 2020.

Matkustelee mielellään Aasiassa, palasi hiljattain Vietnamista.

Naimisissa. Neljä lasta, joista kolme aiemmasta liitosta, kaksi lastenlasta.

Täyttää 70 vuotta tiistaina 25. helmikuuta.