Olli Haavisto tunnetaan erikoisen soittimen mestarina, joka soittaa koko kansan tuntemien muusikoiden levyillä – Nyt hän julkaisee omaa musiikkia, mikä on harvinaista - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri

Olli Haavisto tunnetaan erikoisen soittimen mestarina, joka soittaa koko kansan tuntemien muusikoiden levyillä – Nyt hän julkaisee omaa musiikkia, mikä on harvinaista

Monta tyyliä taitava Olli Haavisto soittaa dobroa ja pedal steel -kitaraa. Hän mieltää itsensä ennen kaikkea yhtyemuusikoksi.

"Elämme suomalaisen soitinrakentamisen kulta-aikaa", sanoo Olli Haavisto, jonka uusin kitara on Viitasaari Instrumentsin valmistama lap steel. Sitä soitetaan juuri näin, lappeellaan sylissä. Kitara on Haaviston oman nimikkomallin, Olli Haavisto Modelin prototyyppi. Kuva: Jukka Gröndahl / HS

Julkaistu: 25.2. 16:21

Muusikko ja tuottaja Olli Haaviston studion sisäänkäyntiä vartioi ovenpieleen teipatussa valokopiossa harjastukkainen ja mursuviiksinen köriläs, jolla saattaa olla paljonkin sydämellään. Ja varsinkin kaikkea turhanpäiväistä.

Siihen viitannee teksti ”Scheissen sprecher”, joka on painettu sikaria purevan miehen hihattomaan urheilupaitaan – Martti ”Huuhaa” Innasen naivistisessa maalauksessa.

Mutta Haaviston omakuva tämä tärkeilevä paskanpuhuja ei voi olla, ei edes missään pilailevassa syvämerkityksessä. Hänhän sanailee harkitusti pelkkää asiaa ja antaa mieluummin tekemistensä puhua puolestaan.

Silti on outoa, että harvinaisen soittimensa monikymmenvuotisena Suomen-mestarina tunnettu Olli Haavisto, 65, on saanut toisen oman Collisions-albuminsa julki vasta nyt, 18 vuoden jälkeen edellisestään. Sen tavoin hän kohtaa jälleen parikymmentä vanhempaa ja uudempaa kollegaa, joiden kanssa on soittanut erilaisissa yhteyksissä.

Mukana ovat suomalaisista muun muassa Pepe Ahlqvist, Jukka Gustavson ja Seppo Sillanpää sekä Timo Kämäräinen, Verneri Pohjola ja Tuomo Prättälä – ja tietysti pikkuveli, rumpali Janne Haavisto.

”Olen ajatellut jo pitkään, että musiikkibisneksessä paras duuni on kaltaisellani sidemanilla, yhtyemuusikolla. Studioissa, keikoilla ja kiertueilla saan istua useimmiten valmiiseen pöytään ja auttaa toisia kuulostamaan vielä paremmalta.”

Sitä Haavisto on tehnyt päätyökseen pian viisikymmentä vuotta vuotta muun muassa Kojon, J. Karjalaisen, Tuomari Nurmion, Mikko Alatalon, Mikko Kuustosen ja Kari Tapion levyillä ja yhtyeissä – jos vain muutaman vanhemman mainitsee. Haavisto on ehtinyt soittaa tähän mennessä noin 600 albumilla sekä tehdä noin 5 000 keikkaa.

Haaviston säännöllistä ja pitkäaikaista täystyöllistämistä selittävät hänen pääsoittimensa: lappeellaan sylissä pidettävä dobro-kitara ja niinikään istualtaan soitettava pedal steel guitar, tuttavallisemmin stilikka. Jälkimmäinen muokattiin Yhdysvalloissa country-musiikkia varten ja siksi sen ujeltava, sähköisesti vahvistettu soundi viittaa yhä pohjois­amerikkalaiseen countryyn, suomalaisittain kantriin.

Haavistoa on pyydetty studioihin monet kerrat juuri näiden kuulokuvallisten ja mielikuvallisten viittaussuhteiden takia. Mutta hän epäilee, että ei olisi päässyt koskaan näin pitkälle pelkällä kantrilla, saati ihan tavallisena kitaristina.

”Onnekseni olen saanut soittaa stilikkaa aikaa myöten hyvinkin laajalla tyyliskaalalla, rockista bluesiin ja kantrista iskelmään. Se on työllistänyt ja pitänyt yllä mielenkiintoa”, Haavisto sanoo Eastwing-studiossaan, omakotitalon itäsiivessä.

Olli Haavisto osti ensimmäisen stilikkansa vuonna 1976 ja levytti sillä jo kahden viikon harjoittelun jälkeen, tosin vasta soittimen mahdollisuuksia tunnustellen. Kappale oli Aimo Jaaran laulama Äidin ihmekauha, Jukka Virtasen käännös rouheaa countryrockia esittäneen yhdysvaltalaisen Dr. Hookin levyttämästä kappaleesta.

Äidin ihmekauhan jälkeen Haavisto on soittanut 1 850 kappaleella, ja suomalaisista muusikoista ylivoimaisesti eniten stilikkaa. Tosin alussa siihen ei liittynyt suurempia urasuunnitelmia. Hän hankki Ruotsista ensimmäisensä, koska tiivisti keikkailleen silloisen vakioyhtyeen musiikki sitä sattui tarvitsemaan.

Kokoonpano oli espoolaisten kaverusten vuonna 1973 perustama Vanha Isäntä, joka oli voittanut tuoreeltaan kolmannet pop­yhtyeitten SM-kisat poikkeuksellisella ja akustisella ohjelmistolla. Vanha Isäntä ei rockannut sähköisesti eikä progressiivisesti, vaan esitti ensi alkuun kansanmusiikillisia perinnekappaleita pääosin Brittein saarilta.

Stilikalle tuli käyttöä myöhemmin, kun Vanhan Isännän muusikkojen mielenkiinto kääntyi ensialbumin (1975) jälkeen yhä enemmän Yhdysvaltoihin ja varsinkin bluegrassiin ja countryyn.

”Stilikka tuntui hyvin pian omalta, olinhan soittanut samassa asennossa ja samalla tavalla jonkin aikaa sähkökitaraa ja dobroa. Ja ehkä se sopi ujonpuoleiseen persoonaani: stilikan soittaja saa istua jakkaralla rauhassa sekä näyttää keskittyneeltä.”

Keskittymistä pedal steel guitar näyttää vaativankin. Siinä on vierekkäin yleensä kaksi kymmenkielistä kitaran otekaulaa sekä niiden alla parikymmentä poljinta ja vipuja, joita säädellään jaloilla ja polvilla. Kieliä näppäillään toisessa kädessä olevilla sormiplektroilla ja liu’utetaan toisessa olevalla metallisella puikolla.

”Kaikissa soittimissa on erikoisuutensa, joiden haltuunotto vaatii harjoittelua – ja stilikka ehkä vähän tavallista enemmän”, sanoo Haavisto. ”Sen soittamista voisi verrata auton ajamiseen ruuhka-aikana keskustassa. Lihasmuistissa pitää olla iso määrä erilaisia liikkeitä, eikä niitä voi alkaa miettimään enää ajaessa, itse soittotilanteessa. Tai tulee kolari.”

Törmäyksiin viittaa myös Haaviston toisen oman albumin nimi sekä varsinkin kansikuva, jossa on värikäs röykkiö paaleiksi puristettuja romuautoja Hietaniemen hiekkarannalla. Ehkäpä ne viestivät, että Collisions-levyn kappaleetkin ovat tiivistyneet napakkaan olomuotoonsa pitkän musiikillisen ajomatkan jälkeen.

Se alkoi oikeastaan jo 50 vuotta sitten. Silloin Haavistolla oli ensimmäinen keikkansa turvallisten espoolaisten kotiseutuympyröiden ulkopuolella – vuoden 1970 vapunpäivänä Mannerheimintien Uudella ylioppilastalolla, W Clubilla.

Yhtye oli muodikasta bluesia soittanut Astma ja sen urkuri Olli Haavisto vasta 15-vuotias.

Olli Haavisto: Collisions. Impala.  

Olli Haavisto

Syntynyt Porissa 1954, nuoruus Espoossa, asunut Järvenpäässä vuodesta 1988.

Huiluopintoja Espoon musiikkiopistossa 1968–73.

Musiikkitieteen ja englannin opintoja Helsingin yli­opistossa viisi vuotta 1970-luvulla.

Kitaristi, nykyiset pääsoittimet dobro ja pedal steel. Ammattimuusikko vuodesta 1973.

Ensimmäinen levyttänyt yhtye Espoossa 1973 perustettu ja neljä albumia tehnyt Vanha Isäntä.

Mukana pidempään 1980-luvulla tai 1990-luvulla muun muassa Kojon, Riki Sorsan, Jim Pembroken, J. Karjalaisen, Tuomari Nurmion, Mikko Kuustosen, Kari Tapion yhtyeissä sekä yhtyeessä Eero, Jussi & The Boys.

Myöhempiä yhteitä muun muassa Band’O, Ninni Poijärvi Band, Luxury Liner sekä 2001 perustettu ja edelleen keikkaileva Hoedown.

Soittaa kitaroita noin 1 850 kappaleella noin 600 albumilla. Tuottaja noin 50 albumilla, oma Eastwing-studio Järvenpäässä.

Kaksi omaa albumia: Pysäkkimusiikkia 2002 ja Collisions 2020.

Isä jazzmuusikko Jukka Haavisto, veli rumpali Janne Haavisto, sisko näyttelijä ja laulaja Susanna Haavisto.

Avioliitossa, kaksi aikuista lasta.

Seuraa uutisia tästä aiheesta