Konkariräppäri The Gamen keikalla äänentoisto oli katastrofaalisen huono ja bling-bling loisti poissaolollaan - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Konserttiarvostelu

Konkariräppäri The Gamen keikalla äänentoisto oli katastrofaalisen huono ja bling-bling loisti poissaolollaan

The Game eli Jayceon Terrell Taylor soitti perinteistä ja kliseistäkin gangstarapia ja herkistyi muistelemaan edellistä Suomen-keikkaansa.

The Game eli Jayceon Terrell Taylor esiintymässä Kaliforniassa vuonna 2013. Kuva: Gabriel Olsen

Julkaistu: 27.2. 16:38

Konsertti

The Game Circuksessa 26.2.

Gangstarapin synnyinkaupungista Comptonista tuleva The Game kantoi 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä hartaillaan raskasta vastuuta.

Hänen esikuviensa nimiä ja saavutuksia hengästyttävällä tahdilla teksteissään pudotellut vuoden 2005 The Documentary -albumi oli käytännössä lähes yksin vastuussa siitä, että edellisten vuosikymmenten klassinen eteläkalifornialainen g-funk sai musiikillisesti ansaitsemansa jatkoajan.

The Game kuljetti N.W.A:n, Snoop Doggin ja Tupac Shakurin perinnön uudelle vuosituhannelle sellaisella luontevuudella ja ylpeydellä, joka saattoi olla mahdollista vain jengikulttuuriin syntyneelle ihmiselle. Jayceon Terrell Taylorin molemmat vanhemmat olivat Crips-jengin jäseniä, ja hän eli The Game itse ajautui jo nuorena paikallisen Bloods-jengin täysjäseneksi.

Sellainen on synkkää ja surullista elämää. Raskaista lunnaista on osansa maksanut myös The Game, minkä voi päätellä hänen vasempaan silmäkulmaansa tatuoidusta kyyneleestä.

Los Angelesin ganstarap on kohdannut Euroopassa aina ristiriitaisen vastaanoton.

Parhaan gangstarapin svengaavasta, soulin ja funkin perinteessä tiukasti kiinni rullaavasta soinnista mustan musiikin ystävän on helppo pitää, mutta samaan aikaan tyylilajin misogynialla ja väkivallalla paikoin kyllästetyt tekstit aiheuttavat voimakasta henkistä torjuntaa.

Kaikki eivät koe asioita niin. The Gamen keikan yleisöä tarkkaillessa oli hieraistava silmiään: muutamat nuoret olivat sonnustautuneet päästä varpaisiin punaiseen Bloods-univormuun.

The Game itse irtautui jengistä räppäämisen avulla. Tässä auttoi toki se, että The Documentary myi muutamassa vuodessa yli viisi miljoonaa kappaletta ja mahdollisti ammattigangstan heittäytymisen ammattimuusikoksi.

Esikoislevyn ansioiden varmistamisessa mukana olleet rap-maailman suuruudet, kuten Dr. Dre, 50 cent ja Kanye West ovat sittemmin ampaisseet omille kiertoradoilleen, joita The Gamen viime vuosikymmenelle juuttunut ote ei enää tavoita.

Häntä ei tunneta somekomeettana tai elokuvarooleista ja muotivaatemallistoista. Hän on aina keskittynyt perusasioihin: räppäämiseen, levyttämiseen ja kiertämiseen.

Yritystä ja työmoraalia riittää. Helsingissäkin oli mukana neljän hengen bändi, jonka koskettimista, rummuista, kitarasta ja bassosta valitettavasti kuului kunnolla vain jälkimmäinen.

Äänentoisto oli läpi tunnin setin katastrofaalisen huono. Rap-keikoilla äänentoistoon ei ole tavattu kiinnittää yhtä tarkkaa huomiota kuin rokkikeikoilla, mutta nyt olisi kannattanut tehdä poikkeus.

Kanye Westin kanssa kirjoitettu unenomaisen kaunis, levyversiona liki houreiseksi kasvavan Dreams-kappaleen ja uuden, järjestyksessä yhdeksännen, albumin Born 2 Rapin hienoimman kappaleen Stainlessin jauhautuminen desibelimuusiksi oli sääli.

Loppua kohti tilanne hieman parani, mutta silti selkeimmin kuuluivat vähemmän mielenkiintoiset, suoraviivaiset paukutukset, kuten One Blood ja Ali Bomaye.

Kaikenlainen bling-bling loisti poissaolollaan. The Game esiintyi arkisesti mustassa hupparissa ja perusfarkuissa. Olemuksesta huokui aikuistuminen, jopa nöyrtyminen elämän realiteettien edessä.

Hieman keikanpuolivälin jälkeen mies jopa herkistyi pohtimaan, kuinka aika ja elämä kuluvat niin nopeasti. Räppäri muisteli, että siitä kun hän ensi kerran kävi Suomessa, oli vierähtänyt jo 16 vuotta. Hän oli silloin 24-vuotias ja hänen poikansa ihan pieni.

Ei ihan perusläppää kivikasvoisena gangstana läpilyöneeltä artistilta.

Ehkä yleisökin olisi aikustunut. Räppärin edellisellä Circuksen keikalla kaksi vuotta sitten joku keksi kaasuttaa pippurisumutetta ilmaan. Sitä edellisellä keikalla huhuttiin puhjenneen joukkotappelun poikasen.

Nyt yleisö tyytyi noudattamaan uskollisesti The Gamen jokaista kehotusta nostaa kädet ilmaan, tehdä sormilla westcoast-merkki tai pitää meteliä – kaikki rap-keikkojen perinteisimpiä kliseitä.

Illan aikana The Game alkoikin tuntua entistä enemmän eräänlaiselta gangstarapin Dr. Feelgoodilta tai Crazy Cavanilta, lajityypin perusduunarilta, joka paiskii omaa juttuaan trendeistä piittaamatta.

Maanläheisellä, koreilemattomalle ja muotivirtauksille kumartelemattomalle ilmaisulle on Suomessa aina vastaanottavainen ja uskollinen maaperä, jopa trendibarometrin yskähdyksiin itsensä perinteisesti kiinni hirttäneessä rapissä.

Seuraa uutisia tästä aiheesta