Kun Harvey Weinstein saapui oikeuteen rollaattorin kanssa, epäilin sitä teatteriksi – Kaikkein vaarallisimpia ovat juuri ne kuvat, joiden taustoja emme tiedä - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Lauantaiessee

Kun Harvey Weinstein saapui oikeuteen rollaattorin kanssa, epäilin sitä teatteriksi – Kaikkein vaarallisimpia ovat juuri ne kuvat, joiden taustoja emme tiedä

Vaarallisimpia ovat valokuvat, joiden kuvaushetkestä ja ottamisympäristöstä emme tiedä, kirjoittaa Helsingin Sanomien elokuvatoimittaja Veli-Pekka Lehtonen.

Elokuvatuottaja Harvey Weinstein avustajineen kävelemässä oikeussaliin New Yorkissa joulukuussa vuonna 2019. Kuva: David Dee Delgado / Getty Images

Julkaistu: 29.2. 2:00, Päivitetty 29.2. 6:39

Alkuviikosta elokuvatuottaja Harvey Weinstein tuomittiin seksuaalirikoksista oikeusistuimessa New Yorkissa. Syytteitä on seurattu mediassa tiiviisti usea kuukausi, ja koko sen ajan minua on häirinnyt uutiskuvissa yksi asia.

Weinsteinin rollaattori.

Vielä muutama vuosi sitten Weinstein oli viihdebisneksen napamies, ihailtu menestystuottaja. Sitten kupla puhkesi.

Kun maineensa menettänyt Weinstein joulukuussa ilmestyi takaisin uutiskuviin, hänen imagonsa oli muuttunut. Hänellä oli rollaattori. Minä ja ilmeisesti myös aika moni muu epäili laitetta teatteriksi. Näinkö Weinstein nyt esittää heikkoa ja säälittävää?

Epäilin valokuvaa, koska en halunnut uskoa sitä mitä näin.

Kaikenlaisilla kuvilla on kulttuurissa ennennäkemätön merkitys nykyään. Uutiset ja mainokset ovat kuvia, ja näytöt kulkevat mukanamme. Selfiet ovat yhtä arkisia kuin kävely. Kävelyä pitää harjoitella, mutta olemmeko harjoitelleet katsomaan kuvia?

Yhdysvaltalainen Errol Morris on pohtinut valokuvauksen teoriaa. Morris on myös dokumenttielokuvien tekijä, joka on voittanut Oscarin. Hänen sankaritekonsa on elokuva Johtolanka (1988), joka johti syyttömän vapautumiseen vankilasta 12 vuoden jälkeen.

Morrisin mukaan uskominen on pitkälti myös näkemistä. Morris on tutkinut valokuvia, valokuvaamista sekä valokuvien tulkintaa kirjassaan Believing is Seeing.

Näemme usein sitä, mitä haluamme nähdä. Näemme itsemme parhaimmillamme selfiessä, tai kuten minulle kävi Weinsteinin rollaattorin kanssa: Pidin sitä teatterina ja loin kuvaan omia merkityksiäni. Näin kuvassa vain ovelan konnan.

Luovuin epäilyksistäni vasta, kun sain kuulla, että Weinsteinilla todella oli selkävaivoja auto-onnettomuuden jäljiltä.

”Valokuvat imevät itseensä vääriä olettamuksia kuin kärpäspaperi kärpäsiä”, Errol Morris kirjoittaa kirjassaan.

Valokuvauksen filosofiaa tutkinut elokuvantekijä Errol Morris kuvattuna vuonna 2017. Kuva: Dennis Van Tine/Geisler-Fotopres

Tämä johtuu siitä, että pidämme valokuvia totuudellisina. Sellaisina kuin valokuvia pidetään passikuvissa, poliisityössä ja histo­riantutkimuksessa.

Valokuvissa on kuitenkin monia puolia. Nykyään digitaalisia kuvia voi käsitellä jo niin, että valokuvien autenttisuusarvo ei ole enää sitä, mihin on totuttu.

Morris huomauttaa, että erityisen vaarallisia ovat valokuvat, joista puuttuu konteksti eli tieto siitä, miten ja millaisessa tilanteessa ne on otettu. Osin siksi myös Wein­steinin rollaattorikuva teki minulle tepposet. Kun rollaattori oli vailla selitystä, satuilin omiani.

Errol Morris pohtii kuvia kirjassaan ot­taen vauhtia kaukaa niiden esihistoriasta. Morris tutkii muun muassa kaikkien aikojen ensimmäisiä sotareportaasikuvia. Ne otti britti Roger Fenton Krimin sodassa vuonna 1855. Fentonin kuvia (niitä on yhteensä kaksi) on myöhemmin epäilty lavastuksiksi. Toisessa kuvassa tykinkuulat ovat tyhjällä maantiellä, toisessa tien sivussa. Miksi näin, jollei kuvaaja olisi käynyt kuulia siirtämään?

Ensimmäiset sotareportaasikuvat otti britti Roger Fenton vuonna 1855 Krimin sodassa. Kuva: Roger Fenton

Morris selvittää ja tutkii monin tavoin ja usean ekspertin avulla, ovatko kuvat lavastusta, mutta ei saa asiaan varmuutta. Lopulta Morris päätyy kysymään olennaisen kysymyksen: Onko lavastuksella edes väliä?

Morris huomauttaa, että valokuvat pitävät sisällään informaatiota siitä huolimatta, mitkä olivat kuvaajan aikeet ja oliko hän siirtänyt tykinkuulaa vai ei.

Valokuvauksen ja valokuvan serkun eli dokumentaarisen elokuvan historiassa kaikenlaisilla lavastuksilla on pitkä rooli. Dokumenttielokuvan isänä pidetään Robert J. Flahertya, joka kuulussa vuoden 1922 elokuvassaan Nanook – pakkasen poika kuvasi inuiittien elämää.

Flaherty oli tosin järjestänyt kaikki elokuvan tapahtumat kameran eteen. Dokumenttien juuret ovat siis lavastuksissa.

Tutkiessaan valokuvia ja niiden tulkintaa Morris on analysoinut tarkkaan myös irakilaisesta Abu Ghraibin vankilasta vuonna 2003 levinneitä valokuvia. Ne aiheuttivat skandaalin: amerikkalaissotilaat esiintyivät kuvissa surmattujen vierellä peukuttaen ja poseeraten. Olihan se mautonta, on useimmista varmasti vieläkin.

Morris on tutkinut Abu Ghraibista julki tulleita valokuvia, haastatellut kuvaajia ja kuvissa esiintyviä. Lopulta hän päätyy näkemään kuvat aika lailla toisessa valossa.

Morris huomauttaa, että irrotettuna isosta joukosta kuvia yksittäinen otos lähtee helposti elämään omaa elämäänsä. Niin kävi Abu Ghraibin kohukuvalle, jossa naissotilas peukuttaa murhatun ruumiin vieressä.

Irakilaisessa Abu Ghraibin vankilassa vuonna 2003 otetussa valokuvassa yhdysvaltalaissotilas Sabrina Harman poseerasi vieressään murhatun ruumis. Kuva: U.S. Government copyright

Morris korostaa tulkinnassaan, että makaaberit valokuvat olivat itse asiassa todiste murhasta, jonka oli tehnyt toinen Yhdysvaltain armeijan osasto. Tämä tieto unohtui moraalisen tyrmistyksen alle.

Morris myös tulkitsee vankilakuvien peukutukset ja eleet uudella tavalla. Hän muistuttaa poseerauksen perinteestä ja korostaa, miten amerikkalaissotilaat olivat tottuneet peukuttamaan ja hymyilemään kameralle. Se, mikä oli muille irvokasta, oli heille opittu tapa poseerata, olla kameran edessä.

Tulkinnat valokuvista nousevat puheenaiheiksi myös Suomessa. Vuonna 2017 meillä oli esillä juhlaraha, jolla piti arvostaa itsenäisyyttä ja muistaa sisällissodan uhreja. Kolikko jäi julkaisematta, koska rahan pohjana ollutta valokuvaa pidettiin sopimattomana. Valokuvassa miesporukka on teloittamassa isompaa miesryhmää.

Kuvan väitettiin olleen Tammisaaresta, mutta kuvan esittämää joukkoteloitusta ei siellä tiettävästi ole tehty. Varmuutta lavastuksesta ei saatu, mutta tutkijoiden enemmistö epäili, että kuva olisi otettu vasta sodan jälkeen.

Oliko kuva lavastus siinä mielessä, että kuva olisi ollut myös väärennös? Sitä ei kukaan väittänyt.

Itsenäisyyden juhlaraha, joka jäi julkaisematta. Kuva: Suomen rahapaja

Kuvasta vain puuttui konteksti, ja juuri se teki kuvasta alttiin tulkinnoille. Juuri kuten Errol Morris kirjassaan varoitti.

Valokuvana teloituskuva oli silti aito vaikkakin täynnä kummia yksityiskohtia. Ihmiset tuntuivat seisovan liian lähellä toisiaan, aseet osoittivat outoihin suuntiin, tunnelma vaikutti tilanteeseen nähden kevyeltä.

Tutkija Aapo Roselius piti juhlarahakohun ollessa kiivaimmillaan kuvaa ”asetelmaltaan visuaalisesti erittäin tehokkaana”. Tutkija Jani Kaunismäki taas esitti tulkinnan, jonka mukaan kuva olisi ollut ”makaaberia pilailua” vuoden 1918 surmatöillä.

Kuvaa pidettiin epäsopivana juhlarahaan, koska aihe oli makaaberi, vaikka kukaan ei osoittanut, että kuvassa olisi ollut mitään keksittyä. Valokuva oli yksinkertaisesti liikaa. Oliko se liikaa siksi, että se kertoi liikaa sisällissodasta ja sadan vuoden takaisesta ilmapiiristä?

Emme pelkästään tappaneet toisiamme. Julkesimme vieläpä ilakoida asialla puolin ja toisin. Ei sellainen sovi valtiolliseen juhlarahaan ja ajatukseen samassa veneessä seilaamisesta.

Errol Morrisin hengessä heräsin pohtimaan toistakin tunnettua suomalaista valokuvaa. Sekin on kuva, josta mediassa laajasti kerrottiin pari vuotta sitten.

Kyse on maisemavalokuvasta tai oikeastaan vuoden 2017 postimerkistä eikä mistä tahansa postimerkistä. Merkki äänestettiin ensin Suomen kauneimmaksi, ja perään maailman filatelistit valitsivat sen myös maailman parhaimmaksi. Kansainvälisessä kilpailussa postimerkki kulki nimellä The Sound of Silence, hiljaisuuden ääni.

Maailman kauneimmaksi vuonna 2018 valittu postimerkki on Stiina Hovin suunnittelema. Pohjana on Jari Hakalan valokuva. Kuva: Jari Hakala, Stiina Hovi / Posti

Varsinais-Suomen Nauvossa otettu kuva näyttää saariston idyllinä, jossa luonto on koskematon kuin paratiisissa. Kuva häikäisee kesän kirkkaudella.

Tämänkin kuvan tarina muuttuu sen tiedon myötä, missä kuva on napattu.

Postimerkki kuuluu Stiina Hovin suunnittelemaan sarjaan nimeltä Tyynen rauhallisesti. Postimerkin pohjana on Jari Hakalan maisemavalokuva nimeltä Pilviä saaristossa.

Alun perin Hakala kertoi portfoliossaan myös kuvauspaikan, mutta postimerkin yhteydessä sitä ei enää kerrottu. Valokuvaaja oli seissyt kuvaa ottaessaan Norrströmmenin massiivisella terässillalla, joka yhdistää Nauvon pääsaaret. Kuten kaikki kuvaajat, Hakalakin oli valinnut, mihin kameransa suuntaa. Maisemassa kauas näkyvä silta rakennettiin vuonna 1986 autoilun helpottamiseksi saaristossa, ja sesonkiaikaan mökkiliikenne on sillalla niin vilkasta, että harva seisoo sillä maisemia katsomassa. Silta ei siis ole mikään sound of silence, hiljaisuuden alttari, kuten postimerkki vihjaa.

Tietäen kuvauspaikan palkittu postimerkki saa uusia merkityksiä. Merkki tuntuu jopa sepitteeltä.

Kuvien äärellä on hyvä pysyä hereillä.

Pitää ymmärtää.

Ja muistaa myös epäillä.