Kreetta Onkeli on yrittänyt olla hyvä ihminen, mutta maailmanparannus loppui Diakonissalaitoksen narkomaanien hoivakotiin - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri

Kreetta Onkeli on yrittänyt olla hyvä ihminen, mutta maailmanparannus loppui Diakonissalaitoksen narkomaanien hoivakotiin

Kirjailijan kymmenen kirjaa kertovat täydellisyyden tavoittelun helvetistä.

Kreetta Onkelilla on työhuone Villa Kivessä Töölönlahden rannalla, vedenalaisen kaatopaikan vieressä.

Kreetta Onkelilla on työhuone Villa Kivessä Töölönlahden rannalla, vedenalaisen kaatopaikan vieressä. Kuva: Sami Kero / HS

Julkaistu: 29.2. 2:00, Päivitetty 29.2. 10:09

Kreetta Onkelilla on työhuone kirjailijatalo Villa Kivessä idyllisen Töölönlahden rannalla.

”Töölönlahti on kaunis katsella, mutta sukeltajana tiedän, että pohjimmiltaan se on kaatopaikka, jonka päällä on kolmisen metriä vettä.”

Pintaa syvemmälle Onkeli näkee myös kirjoissaan. Esikoisromaani Ilonen talo (1996) esitteli niukkojen lauseiden, mutta laveiden tunteiden prosaistin. Teemana oli vanhempien alkoholismi, mutta rankkaa tekstiä pehmensivät lavakomiikasta tutut nokkelat sutkautukset.

”En ole koskaan osannut muuta kuin kirjoittaa. Siihen sain kannustavaa palautetta jo koulussa. Lähetin novellin Savon Sanomien uutistoimitukseen ja pääsin sinne töihin. ”

Seuraavaksi Onkeli haki Teatterikouluun nähtyään televisiossa Jouko Turkan Seitsemän veljestä. Dramaturgian opinnot kuitenkin jäivät, koska Onkeli halusi kirjoittaa suoraan lukijalle.

Ilonen talo oli menestys, mutta Onkeli kieltäytyi jatko-osasta. Vuosikausia hän elätti itsensä artikkeleilla ja kolumneilla.

”Luulin voivani käsitellä niissä yhteiskunnallisia asioita niin kuin idolini Kustaa Vilkuna, mutta kolumneista oli tullut osa näyttävää elämäntapaa.”

Vähitellen Onkelin takki tyhjeni, ja hän oppi hakemaan apurahoja. Kymmenen kirjaa kertovat täydellisyyden tavoittelun pienistä helveteistä.

”Ihmisten vaikeudet eivät ole aina isoja kriisejä vaan esimerkiksi sitä, miten sietää arjen rutiineja”, Onkeli sanoo.

Onkeli on kielen rakastaja, jolle ”kirjan aiheella ei ole väliä, jos teksti on hyvää.” Hänen erikoisosaamistaan on suomen puhuminen etu- ja takaperin.

Kielitaidoista huolimatta Onkeli tunnustautuu araksi. ”Voin olla jossain tilanteessa vaikka kuinka suulas, mutta mielelläni pidän neljän metrin hajuraon toiseen ihmiseen.”

Hän ei tapaa ketään muodon vuoksi.

”Kirjailijan työn sosiaaliset ulottuvuudet yllättivät minut. On ihan kivaa, että pyydetään mukaan, mutta minulle kirjailijan työ on istumista koneen ääressä tuulipuku päällä”, Onkeli sanoo.

”Halu kirjoittaa itseä sensuroimatta on yksi syy siihen, miksen solmi uusia ystävyyksiä. Vanhat kaverit tuntevat minut läpikotaisin, uudet kummeksuvat ’miten ihmeessä se lämmin ja mukava Kreetta tällaista kirjoittaa’.”

Elokuussa ilmestyvä Meiltähän tämä käy ironisoi elämäntapaoppaita, joista kirjan päähenkilö Paula von Renqvist ei löydä ohjeita hyvään elämään.

Onkelin useissa kirjoissa sivutaan rahan puutetta. ”Tässä iässä voi todeta, että raha-asiat olisin voinut hoitaa paremmin. Niiden kanssa olen jatkuvasti joutunut kamppailemaan.”

Onkeli on itse yrittänyt niin kovasti olla hyvä ihminen, että hän hakeutui lähihoitajaopintoihin ja erikoistui päihde- ja mielenterveystyöhön.

”Maailmanparannus loppui Diakonissalaitoksen narkomaanien hoivakotiin. Luulin, että hoito olisi keskustelevaa, mutta kamoissa riehumisesta kauhistuneena vetäydyin hommasta pois.”

Samana keväänä Onkeli tapasi nykyisen miehensä. ”Häneen rakastuminen oli elämäni käännekohta. Tärkeä asia oli myös Erno-pojan aikuistuminen.”

Esikoisromaania lukuun ottamatta Onkelin kaikki kirjat tapahtuvat Helsingissä. Pääkaupunki on tullut tutuksi kolmenkymmenen vuoden aikana Eirasta Kallioon.

”Pidän Helsingin anonyymiydestä. Lapsuuteni Luhanka oli rautatieverkoston ulottumattomissa lymyilevä kylä, jossa pelättiin ruumiista irtautumista ja etsittiin vesisuonia pajukepillä. Luhangassa seurakuntalaisista koostuva älymystö määritteli sen, mikä oli tavoiteltavaa”, Onkeli kertoo.

Kun Onkeli oli rippikoulussa, hän sai lahjaksi Sana-lehden vuosikerran. ”Kun teidän perheellä on vähän vaikeata.”

Onnellinen lapsuus ennen Ilosen talon tapahtumia on kantanut kirjailijaa. Vanhemmat rakastivat silmiin katsomalla, hiuksia koskettamalla ja rakentamalla leikkikaluja.

”En ole koskaan halunnut vaihtaa vanhempiani toisiin. Joitakin kokemuksia olisin halunnut vaihtaa, mutta iän myötä olen oppinut ymmärtämään isää ja äitiä. Hehän olivat sairaita. ”

Äiti oli Onkelille tärkeä, vaikka äiti ja tytär asuivat yhdessä vain muutaman vuoden. Hän ei ollut ikinä ilkeä.

”Nauroimme yhdessä, ja olen perinyt hänen huumorinsa. Hän oli alunperin punaposkinen ja kaunis kuin filmitähti Elizabeth Taylor.”

Onkeli muistuttaa isän suvun kunniallisuudesta: isän äiti perusti Luhankaan lottajärjestön, isoeno oli insinööri ja kummisetä Keski-Suomen rikospoliisissa.

”Hän näytti Clint Eastwoodilta ja vaimo Catherine Deneuvelta. Monet pelästyvät poliisin nähdessään, mutta minut täyttää turvallisuuden tunne.”

Kreetta Onkeli

Syntyi 1970 Jyväskylässä.

Ylioppilas vuonna 1999, opiskeli dramaturgiaa Teatterikoulussa vuosina 1991–94.

Kolumnistina mm. Talouselämä- ja Maaseudun tulevaisuus -lehdissä.

Kirjoja: Ilonen talo (1996), Tervetuloa paratiisiin (2003), Beige (2005), Luulotieteen kandidaatti (2007), Kotirouva (2007) ja Kutsumus (2010).

Kalevi Jäntin palkinto vuonna vuonna 1997. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia Junior -palkinto Poika joka menetti muistinsa -kirjasta vuonna 2013.

Avioliitossa, poika Erno.

Täyttää 50 vuotta sunnuntaina 1. maaliskuuta.

Seuraa uutisia tästä aiheesta