Ateneumissa avautunut Natalia Gontšarovan näyttely on vahva ja valloittava - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Näyttelyarvostelu

Ateneumissa avautunut Natalia Gontšarovan näyttely on vahva ja valloittava

Avantgarden tuottelias kuningatar ei aina ollut Venäjän vanhoillisten mieleen, mutta jäi historiaan, kirjoittaa kriitikko Timo Valjakka.

Hannele Grönlundin rohkea ja onnistunut näyttelyarkkitehtuuri kehystää hyvin Gontšarovan voimakkaita maalauksia. Alaston musta nainen (1911, vas.) herätti pahennusta aikanaan. Muut teokset samalla seinällä ovat Painijat (1908 –1909), Paul Gauguinin Maisema Tahitista (1892) ja Gontšarovan Talonpojat keräämässä omenoita (1911). Kuva: Jenni Nurminen / Kansallisgalleria

Julkaistu: 28.2. 15:27

Maalaustaide

Natalia Gontšarova 17.5. saakka Ateneumin taidemuseossa (Kaivokatu 2). Ti, pe 10–18, ke, to 10–20, la, su 10–17.

Haluan aikakoneen! Haluan 1900-luvun alun Moskovaan!

Haave aikamatkasta heräsi venäläisen Natalia Gontšarovan (1881–1962) vahvassa ja valloittavassa näyttelyssä Ateneumissa.

Esillä olevat runsaat sata teosta herättivät vastustamattoman halun päästä paikan päälle kokemaan kiihkeät ja kuohuvat vuodet, jolloin suurin osa niistä syntyi.

Elämä 1900-luvun alun Venäjällä ei ollut helppoa, mutta Gontšarovan taiteessa vaikeudet eivät näy. Hänen vanhempansa olivat tekstiilitehtailijoita, mikä antoi hänelle jossain määrin suojaisan aseman.

Talonpojat poimivat omenoita, 1911, öljy kankaalle. Kuva: Tretjakovin galleria

Maalaaminen näyttää olleen hänelle helppoa ja hänen teoksensa ovat valoisia ja välittömiä. Niissä on paitsi voimaa ja intensiteettiä myös kepeyttä ja jopa huumoria.

Kaksi maalausta käyköön esimerkeistä. Toisessa kaksi talonpoikaa näyttää olevan yöllisissä omenavarkaissa (Talonpojat keräävät omenoita, 1911) toisessa futuristisesti kuvattu Pyöräilijä (1913) tasapainottelee mukula­kivikadulla.

Pyöräilijä, 1913, öljy kankaalle Kuva: Venäläisen taiteen museo 2019

Gontšarovan juuret olivat Venäjän maaperässä, mutta hän oli myös avantgarden kuningatar, jonka taide säteilee orastavan modernismin optimismia ja uskoa tulevaisuuteen. ”Tämä on mahtava aikakausi, jolle ei löydy vastaavaa koko maailman historiasta”, Gontšarova ja hänen puolisonsa Mihail Larionov (1881–1964) julistivat 1913.

1900-luvun alku oli taiteessa elävää aikaa. Eurooppa oli avoin ja Venäjä osa Eurooppaa. Vaikutteet kulkivat nopeasti ja joka suuntaan. Venäläiset taiteilijat esiintyivät Berliinissä ja Pariisissa, ranskalaiset ja italialaiset Moskovassa ja Pietarissa. Näyttelyn luettelossa kuraattori Timo Huusko mainitsee myös Tyko Sallisen ja Marcus Collinin vähän tunnetut Venäjän-yhteydet.

Gontšarovan taide peilaa kiinnostavalla tavalla 1910-luvun runsaiden ja usein vastakohtaisten vaikutteiden virtaa. Hän oli syvästi kiinnostunut omasta kansallisesta perinteestään ja koki sen vastavoimana läntisen, ennen kaikkea ranskalaisen taiteen vaikutukselle. Hän keräsi ikoneita, käsityötä ja kansalle suunnattuja painokuvia ja lainasi niiden kuvakieltä hyvin suoraan.

Tästä seurasi myös ongelmia. Vanhoilliset katsojat eivät voineet hyväksyä Gontšarovan ikoneihin perustuvia maalauksia, ja niitä jopa takavarikoitiin, koska tekijä oli nainen.

Tänään samaiset teokset, kuten monumentaalinen Neljä evankelistaa (1911), ovat venäläisen modernismin kulmakiviä.

Neljä evankelistaa (1911) on saanut näyttelyssä violetin taustan. Omana aikanaan teos takavarikoitiin. Kuva: Jenni Nurminen

Venäläisen kansantaiteen ohella Gontšarova tunsi hyvin uusimmat eurooppalaiset virtaukset. Hän katsoi tarkasti kubistien ja futuristien teoksia. Moskovalaisten liikemiesten Ivan Morozovin ja Sergei Štšukinin kokoelmissa hän näki Gauguinin, Picasson ja Matissen maalauksia. Kandinskyn kautta hänelle avautui yhteys saksalaiseen Der Blaue Reiter -ryhmään.

Hän imi itseensä kaiken ja käytti löytämiään ideoita usein sellaisinaan, muokkaamatta. Kuten näyttely osoittaa, tuloksena oli häikäisevä ja häkellyttävä toisiinsa kietoutuvien tyylien ja tekotapojen kudos, jonka ääressä perinteiset käsitykset taiteilijan kehityksestä voi unohtaa.

Kaikki on läsnä samaan­ aikaan, yhdistävänä tekijänä ­taiteilijan kiistämätön lahjakkuus.

Gontšarovan keskeinen asema Venäjän avantgardistien joukossa unohtuu usein ehkä siksi, että hän teki vain muutaman abstraktin maalauksen. Hänen puolisoaan näkymättömän esittäminen sen sijaan kiehtoi.

Radioaaltojen ja röntgensäteiden innoittamana Larionov kehitti rayonismiksi kutsumansa tyylisuunnan ja näin pohjusti tietä Kasimir Malevitšin suprematismille.

Gontšarova suuntasi toisaalle. Vuonna 1913 hän piti Moskovassa valtavan, lähes 800 teosta käsittäneen yksityisnäyttelyn ja toteutti sen yhteydessä taiteen historian ensimmäisen performanssin. Hänellä oli myös tapana pukeutua hyvin mieleen­painuvasti, mikä johti yhteistyöhön ensin moskovalaisten ja myöhemmin pariisilaisten muotitalojen kanssa.

Sähköinen ornamentti, 1914, kuuluu Gontšarovan harvoihin abstrakteihin maalauksiin.

Yksi näyttelyvieraista 1913 oli Sergei Djagilev, Venäläisen baletin maineikas johtaja, joka tilasi Gontšarovalta puvut ja lavasteet Rimski-Korsakovin musiikkiin perustuvaan oopperaan Kultainen kukko (1914).

Sen jälkeen kun Gontšarova ja Larionov olivat muuttaneet pysyvästi Pariisiin 1916, hyvin alkanut yhteistyö jatkui monissa muissa produktioissa.

Maalauksessa Talonpoikaisnainen Tulan alueelta, 1910, näkyy Henri Matissen vaikutus. Kuva: Tretjakovin galleria

Seuraa uutisia tästä aiheesta