Lauri Kilpiön sopivasti outo Keskeytyvä juhla sai kiinnostavan kantaesityksen - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Konserttiarvostelu

Lauri Kilpiön sopivasti outo Keskeytyvä juhla sai kiinnostavan kantaesityksen

Brahmsin toisen pianokonserton soittanut Javier Perianes vakuutti fraseerauksellaan. Radion sinfoniaorkesteria johti Johannes Gustavsson.

Lauri Kilpiö Kuva: Saara Vuorjoki / Music Finland

Julkaistu: 29.2. 13:21

Klassinen

Radion sinfoniaorkesteri Musiikkitalossa perjantaina. Strauss, Kilpiö, Brahms. Joht. Johannes Gustavsson, sol. Javier Perianes.

Radion sinfoniaorkesterin perjantaisen konsertin ohjelma oli mietitty. Sen moneen suuntaan heijastavana peilinä toimi Lauri Kilpiön Keskeytyvä juhla, joka sai kantaesityksensä perjantaina. Säveltäjä itse kertoi teoksesta käsiohjelman mukaan, että vajaa parikymmentäminuuttinen teos on ”vastakohtapari” monelle hänen viimeaikaisista teoksistaan kuten Sinfoninen kuva ja Mustan veden yli, jotka ovat muodoltaan yhtenäisempiä ja selkeästi kulminoituvia. Joskus on uudistuttava, hän sanoi.

Juhla on metaforana voimakas, kuten Kilpiö käsiohjelmassa tuo esiin. Itselleni teoksen nimestä tuli mieleen Merete Mazzarellan omaelämäkerrallinen romaani Juhlista kotiin, joka kertoo kirjailijan äidin kuolemasta.

Keskeytyvän juhlan suhde elämän päättymiseen ja päättymiseen ylipäänsä on kuitenkin kierteisempi. Kulminaatiota ei ainakaan käsitteen perinteisessä mielessä koeta.

Teoksen esitysohjeet vaihtelevat iloisesta mysteerisen kautta maagiseen, kunnes tunnelma muuttuu leikkisäksi ja oudoksi (playful, weird). Juhlien voi nähdä keskeytyvän kolme kertaa, kunnes seuraa jotain aivan muuta.

Teos pelaa efekteillä: tremoloilla, glissandoilla, yhtäkkisillä katkoilla. Liike tuntuu haraavan vastaan: musiikki menee eteenpäin mutta samalla läsnä on jokin toinen voima, joka estää liikkeen. Vaikutelma on taidokas.

Teoksen loppupuolen esitysohje ”weird” kuvaa hienosti teoksen huumoria ja sen jättämää kokonaisvaikutelmaa. Perkussioiden ja harpun myötä tunnelma muuttuu vitsikkääksi mutta sisältää Harold Pinterin draaman tapaan pinnanalaisia patoutumia. Itselleni tuli kuunnellessa mieleen sana ”uncanny”, joka psykologisena käsitteenä kuvaa tunnetta siitä, että jokin on oudolla tavalla tuttua mutta sisältää samalla vierauden elementtejä. Kaiken kaikkiaan teoksen loppu jätti voimakkaan tunteen siitä, että ”tämä ei ole vain sitä, miltä kuulostaa”.

Kilpiötä on pidetty modernistina. Ennen konserttia hän sanoi, ettei kuitenkaan tiedä, mitä nykyaikana on olla modernisti. Minä en tiedä, mikä nykyajan ääni ylipäänsä on. Ehkä se etsii yhä uomaansa. Tai ehkä juuri etsiminen on se ääni. Keskeneräisyyden ja prosessin ääni.

Keskeytyvä juhla sisältää postmodernin piirteitä: se on monielementillinen, fragmentaarinen, rakenteeltaan perinteistä narratiivia vastaan. Teosta ei kuitenkaan ole tarpeen lähteä määrittelemään. Se on piristävällä tavalla omanlaisensa. Sen ääni kantaa omana itsenään.

Johannes Gustavssonin johtama RSO soitti Keskeytyvän juhlan erittäin hyvin. Tunnelmat, jotka partituuriin oli kirjattu, toteutuivat. Kilpiön kantaesitys – jonka toivoisi saavan lukuisia uusia esityksiä – oli itselleni ehdottomasti tämän konsertin kiinnostavin osuus.

Konsertti alkoi Straussin sinfonisella runolla Don Juan, joka kantaesitettiin vuonna 1889, Straussin ollessa vain 25-vuotias. Teos oli hyvä valinta konsertin dramaturgian kannalta, sillä sen on katsottu olevan yksi musiikillisen modernismin ensimmäisistä merkkipaaluista. Teos on sävelletty Nikolaus Lenaun runon innoittamana. Hedonistinen ja maallisia houkutuksia janoava Don Juan liihottaa kukasta kukkaan, kunnes juhla keskeytyy. Teoksen rakennetta on kutsuttu sekä sonaattimuotoiseksi että rondoksi.

Yhteys Keskeytyvään juhlaan on niin tyylillisesti kuin ajatuksen tasolla kiinnostava. Kilpiö kertoikin ennen konserttia, että Don Juan oli hänen mielessään hänen säveltäessään teostaan. Hän kuitenkin korosti, että Keskeytyvä juhla ei ole ohjelmamusiikkia. Fraasi on tyypillinen nykysäveltäjille, jotka haluavat kertoa, että heidän teoksensa sallivat monenlaiset tulkinnat ja ovat olemassa musiikin ehdoilla.

Keskustelu juontuu musiikin sisäisistä, tarpeettomista arvoasetelmista. Olisi hyvä, että tällaisesta keskustelusta jo päästäisiin, sillä nähdäkseni raja niin kutsutun ohjelmamusiikin ja absoluuttisen musiikin välillä ei ole näin selvä, vaan ennemmin jatkumo, jolle erilaiset teokset asettuvat. Se on kuitenkin selvää, että Don Juanin suhde tietynlaiseen narratiiviin on paljon Keskeytyvää juhlaa vahvempi, vaikka Straussilla on Don Juania ”ohjelmallisempiakin” teoksia.

RSO:n kvaliteetti oli hyvä ja sointi suuri. Fraasien viimeinen silaus jäi kuitenkin ajoittain uupumaan.

Konsertin toisella puoliskolla kuultu Brahmsin toinen pianokonsertto, jota säveltäjä itse kutsui vitsikkäästi pikkiriikkiseksi, on romanttisen pianokirjallisuuden massiivisimpia. Teos valmistui vuonna 1881, yli 20 vuotta ensimmäisen pianokonserton valmistumisen jälkeen. RSO:n solistina soitti Javier Perianes.

Pianisti Boris Giltburg kirjoittaa konsertosta BBC Music Magazinen blogissa, että vaikka Richterin teoria siitä, että teos kuvaa Apollon elämää, ei pitäisikään paikkansa, teoksesta tulee vahva vaikutelma siitä, että jonkun elämää se kuvaa.

Neliosaista konserttoa on kutsuttu myös sinfoniaksi piano-obligatolla. Tämänkin määritelmän järki on kyseenalaistettu, mutta yhtä kaikki, solistin ja orkesterin vuoropuhelun aspekti on teoksessa voimakas.

Ensimmäinen osa on moniaineksinen, toinen osa traaginen. Kolmannen osan pitkän sellosoolon soitti Tuomas Lehto, upealla äänellä. Neljännessä osassa tapahtumia katsotaan jo etäältä. Siinä on melankoliaa mutta ennen kaikkea huumoria ja kepeyttä, ymmärrystä siitä, että se, mikä joskus oli murskaavaa, on nykyään vain muistin ohikiitävää humua.

Perianeksen soitto oli epäegoistista ja fokusoitunutta. Hänen fraasinsa hengittivät ja soivat elävästi. Toisinaan tuntui, että orkesterin fraseeraus jäi hieman teräväkulmaiseksi Perianeksen rinnalla. Yhteissoitto olisi voinut olla kamarimusiikillisempaa. Yhteys orkesterin ja solistin välillä parani konserton edetessä.

Perianes soitti ylimääräisenä Chopinin Nocturnen no. 20 cis-molli. Myös siinä hänen fraseerauksensa pääsi oikeuksiinsa.