Uusi Raymond Carver löytyi Suomesta: Marko Järvikallaksen hieno novellikokoelma antaa armoa heikoille – siis meille kaikille - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Kirja-arvostelu

Uusi Raymond Carver löytyi Suomesta: Marko Järvikallaksen hieno novellikokoelma antaa armoa heikoille – siis meille kaikille

Teatterintekijä kirjoittaa aikalaisista, joille epäröinti ja voimattomuus eivät ole poikkeustiloja.

Marko Järvikallas on ennestään jo näytelmäkirjailija ja dramaturgi. Kuva: Laura Malmivaara

Julkaistu: 1.3. 2:00

Novellit

Marko Järvikallas: Mihin täällä voi mennä. Siltala. 205 s.

Viisitoista vahvaa novellia. Enempää ei voi esikoiskirjailijalta vaatia.

Avausnovellin Vaatteet luettuani erehdyn pitämään sitä poikkeuksellisena helmenä, mutta edettyäni teoksessa pidemmälle huomasin, että yhtä hyviä tuli solkenaan, ketjuksi saakka.

Niiden laatija, Lahdessa vuonna 1970 syntynyt ja Helsingissä asuva Marko Järvikallas on näytelmäkirjailija ja dramaturgi, jonka tekemiset ovat päässeet muun muassa Kansallisteatteriin, Lahden kaupunginteatteriin ja Kom-teatteriin.

Toisin sanoen: uudella prosaistilla on vankat pohjat.

Niinpä ensimmäinen kirja esittelee kerrassaan taitajan, jolta ei mitään puutu.

Lisäksi novellien temaattinen yhteys luo teoksesta kokonaisuuden. En tunne kirjan syntyhistoriaa, mutta Mihin täällä voi mennä ei maistu vuosien varrella laatikkoon kertyneiden sattumien summalta.

Kirjan teema määrittyy osin arvoi­tukselli­seksi jääväksi jänni­tteeksi, joka ikään kuin syöksee kunkin novellin keskus­henkilön outoon, nyrjähtä­neeseen tai ainakin hänen itsensä kannalta epä­edulliseen käytökseen. Tuntematon voima vie.

Jälkisanassa Järvikallas kiittää muun muassa Pirkko Saisiota, joka vuorostaan kirjan takakannessa mainitsee Järvikallaksen luomistyön pontimena suomalaisen sivullisuuden, alakulon sekä harmaan arjen, joka on sameuden sijaan ”kirkas, yllätyksellinen, armoton ja lempeä”, elämän pyhyyttä aavisteleva.

Kuten sanottu: mitään ei puutu.

Joku voisi väittää, että ainakin naurua. Vaan Mihin täällä voisi mennä ei ole sellainen juttu.

Selittämättömyyttä sinänsä arkisten novellien voimakenttiin jää, vaikka yleensä äänessä on minäkertoja.

Ehkä selittämättömyyttä jää juuri siksi, sillä ihan lähelle kukaan ei näe. Esimerkiksi sitä, miksi keskinäinen ymmärtämättömyys kulkee suvussa, ja vaanii lopullisena monttuna vuorollaan jokaista miespolven kellokasta, kuten konkretian ja vertauskuvallisuuden rajaa häivyttävässä novellissa Monttu.

Tai naista. Sukupuolta olennaisempi on kysymys kodista henkisten haavojen, ruhjeiden ja kynnysten aiheuttajana. Mihin voi mennä ja kenen kanssa olla, jos ja kun kaikkein tärkein tyyssija tuntuu vieraalta, kuten lähimmäisiksi sanotut ihmisetkin.

Niinpä joku sattumalta kohdalle osuva vieras alkaakin lumouksen­omaisesti vetää puoleensa Järvikallaksen novellien aikuisia sekä sellaisiksi aikovia. Hän vie isoihin tai pieniin – milläpä tuon mittaisi – käännekohtiin aikalaisia, joille epäröinti ja voimattomuus eivät ole poikkeustiloja.

Muodikkaan sirpaleproosan ja välähdyskuvien sijaan Järvikallas rakentaa kokonaisia tapahtumakulkuja. Hän on tarinankertoja, kuten kai teatterintekijältä sopii odottaa.

Siten Mihin täällä voi mennä liittyy kotimaisen novellistiikan pitkään traditioon, jonnekin vaikkapa jo Pentti Haanpään (1905–1955) vanaveteen. Miljööt tietysti ovat jo ihan toiset.

Tai eipä sittenkään. Ei sinne päinkään.

Ilmeisin tekniikan, tyylin ja hengen heimolainen on ilman muuta amerikkalainen Raymond Carver (1938–1988), novellin mestari, jonka kokoelmia suomennettiin vielä tekijän ennenaikaisen kuoleman jälkeenkin. Kuten Raija Mattilan kääntämä Vielä yksi asia, jota arvioin (HS 19.4. 1998) tähän tapaan:

”Hänen novelliensa tilanteet rajoittuvat tiukasti perhepiiriin, useimmiten sen raunioille. Jos henkilöt keskustelevat, he puhuvat toistensa ohi. Päähenkilö on passiivinen odottaja, eikä kukaan taida tietää, mitä hän odottaa, kaikkein vähiten hän itse. Tapahtumien maailma ja mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämään ovat jossain muualla, näkymättömän harson takana. Sinne eivät ihmisten sanat ylety.”

Toistan nyt saman Järvikallaksen kohdalla. Kunnioittavasti, sillä jäljittelystä ei ole kysymys.

Carverin novellien tavoin Mihin täällä voi mennä -kokoelman teksteissä valtaan jää kysymys, mitä me teemme, kun me teemme, sitä mitä me teemme?

Vähin elein syntyy uhkan ilmapiiri. Jotain tulee tapahtumaan.

Arki tulee muuttumaan, eikä Järvikallaksen naisilla, miehillä ja nuorilla ole muuta mahdollisuutta kuin kurottaa sokeasti kohti tuntematonta, vaikka se voi olla kuilu.

Kunnioitan Järvikallaksen kykyä pukea aina väistämättä lavealta ammentavat ihmissuhteet yksittäisiksi kohtauksiksi ja oivalluksiksi. Kuten novellissa Kun minä istun, sinä seisot saman katon alla silkkaa erillisyyttä hengittävän isän ja pojan suhteen:

”Tuoli narahtaa tutulla tavalla, isä katselee huonetta, bändijulisteita seinillä, tarroja ovessa, lätkävehkeitä nurkassa, katselee kuin näkisi ne ensimmäistä kertaa. Kai se yrittää löytää minut niistä, päästä sisään johonkin sellaiseen mihin en enää halua sen pääsevän.”

Elämä sellaisena kuin se tunnettiin meni jo. Vaikka kukaan ei varsinaisesti päättänyt, että se on ohi.

Äkkiä se on jotakin ihan muuta. Tietäisi vaan mitä.

Dramaattisten iskujen ja julmasti luokittelevan ihmiskuvan sijasta Marko Järvikallas luottaa vähäeleisyyteen ja jo Saisionkin mainitsemaan lempeyteen.

Myös tämä ominaisuus ja kyky edustaa kaunokirjallisuuden arvokasta jatkumoa. Suorastaan anton­tšehovilaista, sanoisin.

Merkillisesti kerrontaan hiipii mukaan armo, jolla ei ole mitään tekemistä minkään tietyn uskonsuunnan kanssa. Armollisuuteen riittää se, että yrittää olla ihminen.

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto vuoden parhaalle esikoisteokselle jaetaan marraskuussa.