Paavo Westerbergin Sinivalas-näytelmässä on paljon kaikkea, mutta kokonaisuus jää hahmottomaksi

Emmi Parviaisen (vas.) ja Elena Leeven karismat kestävät isommankin ruudun. Kuva: Tommi Mattila

Julkaistu: 5.3. 15:03, Päivitetty 6.3. 9:46

Sinivalas.

Kantaesitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 4.3. Ohjaus ja käsikirjoitus Paavo Westerberg. Lavastus Kati Lukka, puvut Tuomas Lampinen, valot ja video Ville Seppänen, musiikki Kasperi Laine, dramaturgia Eva Buchwald. Rooleissa Eero Aho, Elmer Bäck, Kristiina Halttu, Elena Leeve, Esa-Matti Long, Markku Maalismaa, Emmi Parviainen, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen ja Timo Tuominen. ★★★

Paavo Westerbergin viidennen Kansallisteatteriin kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän Sinivalaan motoksi on nostettu jae Raamatusta, Joonan kirjasta. ”Heittäkää minut mereen, niin meri tyyntyy. Minä olen varma, että tämä hirveä myrsky on minun syytäni.”

Joonan tunnetun ja paljon rakastetun tarinan – Joona yrittää paeta Jumalaa, Jumala suuttuu, Joona joutuu valaan vatsaan, pelastuu ja taipuu – ytimessä on Jumalan kaikille kuuluva mittaamaton armo ja rakkaus.

Westerbergin kuuteen osaan jaetun, runsasteemaisen näytelmän otsakkeet kulkevat raamatullisilla poluilla: halu, häpeä, haureus, laiskuus, ylpeys, anteeksianto. Toisaalta kaikki on suoraan nykyajastamme: masennus, kateus, pelko, rahanhimo, väsymys, viha.

Näytelmän nimeksi annettu valas on tietenkin Joonan, mutta toisaalta se on myös virtahepo, ei kun sinivalas, olohuoneessa. Kuolleen äidin ikuinen paino.

On myös: saari, joka liikkuu / ei liiku. Ja perhe kertomuksena, tarina, jonka lauseet riippuvat sen kertojasta. Lisäksi: alku, loppu, avaruus, kuolema. Ilmastonmuutos.

Kuulostaako vähän paljolta yhteen teokseen?

Se on. Tuntuu, että lopputulemana on jotakin, joka ei vastaa – mutta ei oikein isosti kysykään.

Nyt ei olla rannalla, kuten Westerbergin Kotiin ennen pimeää -teoksessa (2006) vaan ulkosaariston saaressa.

Päähenkilö on Anna (Elena Leeve), joka ei, ehkä, rakasta aviomiestään (Heikki Pitkänen), mutta rakastaa saarta, josta omistaa melkein puolet.

Hänen neljä veljeään ja sisko (Esa-Matti Long, Antti Pääkkönen, Timo Tuominen, Elmer Bäck, Kristiina Halttu) haluavat myydä saaren. Ehkä. Anna ei halua, häntä ahdistaa.

Seurue on kokoontunut saarelle, asiaa puidaan. Mukana on myös Annan isä (Markku Maalismaa), karismaattinen mökkinaapuri Erkki (Eero Aho) ja aivan uutena ihana kirjailija Laura (Emmi Parviainen).

Oliko ennen paremmin? Onko ihmisen pakko muuttua? Miksi kaikki pelottaa? Onko valaan vatsassa mahdollista selvitä?

Kohtaukset ovat monin paikoin upeaa katsottavaa. Kuva: Tommi Mattila

Yksittäisiä kysymyksiä on paljon, mutta kokonaisuus ei saa hahmoa. Sanat jäävät vain repliikeiksi, näyttämölle.

Joonan tarinan mukana kuljettaminen tuntuu sekin väkinäiseltä. Tulkintavaihtoehtoja on: ilmastonmuutos, maailma, masennus, itsen kadottaminen. Mutta miksi, tai miten?

Kati Lukan lavastus on kaksijakoinen. Näyttämökuva on ankaran musta teräslaitureineen, mutta isojen valkokankaiden ja videokuvan kautta pääsemme mukaan kodikkuuteen, lämpimään valoon, ihaniin saaristomaisemiin.

Kasperi Laineen säveltämä musiikki on kaunis soittorasiamielleyhtymineen, ja etenkin toisella puoliskolla se väliin suorastaan tuudittaa riitaisimpia kohtauksia. Ville Seppäsen valot ovat synkassa, pimeät hienoja ja lämmin lämmintä. Tuomas Lampisen puvustus on mutkaton, konstailematon, saaristofiilis välittyy.

Elena Leeven Anna lämpimissä mökkitunnelmissa. Kuva: Tommi Mattila

Usein kuulee sanottavan, että videon käyttö teatterissa on mennyt liiallisuuksiin.

En ymmärrä mistä puhutaan. On aina kyse kokonaisuudesta, siitä mitä tehdään ja saadaan aikaan.

Westerberg näytti Kolmessa sisaressa huikean tavan käyttää videota niin, että teatterikappale oli kuin ahmaissut sisäänsä paloja suorana leikattua elokuvaa.

Sinivalaassa tätä on paljon enemmän – ja sitä katsoo mielellään. Onhan suora elokuva meille HBO:n aikalaisillekin vielä pieni ihme.

Mutta. Varsinkin ensimmäisellä puoliskolla isot ruudut saavat näyttämöllä ”oikeasti” olevat hahmot kutistumaan pikkuruisiksi. Mielenkiinnottomiksi.

Toisella puoliskolla videot, Ville Seppäsen suunnittelemat, ovat parhaimmillaan huikeat. Emmi Parviainen isoilla ruuduilla on vangitsevaa katsottavaa. Ratkaisussa teoksen kerrontatasot myös konkretisoituvat suorastaan profeetallisella tavalla.

Mutta da Vincin Viimeinen ehtoollinen? Eikö se ole taas jo vähän paljon? Tai ainakin: mihin se liittyy?

Emmi Parviainen on kirjailija, joka alkaa kirjoittaa kirjaa myös Annan perheestä. Kuva: Tommi Mattila

Annalla on aika paljon veljiä, ja heille käy samoin kuin isälle, aviomiehelle ja sisarelle: heistä ei kiinnostu. Näyttelijäsuorituksissa ei ole vikaa, teksti vain ei tunnu antavan rooleihin mitään.

Vain Elena Leeve, Emmi Parviainen ja Eero Aho nousevat esiin.

Kukaan ei ole näyttämöllä niin herkkä ja hellä, vihaisenakin, kuin Elena Leeve. Emmi Parviaisen lavakarisma puolestaan, no, koko näytelmä oikeastaan käynnistyy vasta hänen saavuttuaan.

Ja juuri ennen kuin Elena Leeven Anna sanoo Eero Ahon Erkille ”Musta on ihana kuunnella kun sä puhut”, olen kirjoittanut lehtiööni ”ihan sama mitä puhuu, kuuntelisi vaan”. Hyvä Aholle, huonompi tekstille.

Westerbergin teos jää etäiseksi, samalla kun kaikkea tuntuu olevan liikaa. Kaiken jo mainitun lisäksi on monia Wauhaus-ryhmästä muistuttavia ratkaisuja, Akse Petterssonin Q:ssa nähty Arki ja kauhukin käy hetkittäin mielessä.

Päähenkilön sisäiselle puheelle tilaa tuovat pysäytyskuvat ovat hienoja, tietokoneen ruudulle kirjoittuva teksti aina tehokasta. Kulissien takaisuus tulkintoihin pakottavaa ja pärskyvä vesi ihanaa.

Mutta yhdessä: liikaa.

Etäisyyden tunne, samoin kuin jännässä tulokulmassa pilkahtava huumorikin, ovat ehkä tarkoituksellisia. Luulen ymmärtävinäni mitä on haluttu tehdä – mutta jään harmillisesti ulkopuolelle.