Britanniassa naiset vaativat äänioikeutta pommi-iskuilla ja heittäytymällä kuninkaan hevosen alle – palkittu norjalaisteos kertoo, miten naiset ovat taistelleet oikeuksistaan yli 150 vuotta - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Tasa-arvo

Britanniassa naiset vaativat äänioikeutta pommi-iskuilla ja heittäytymällä kuninkaan hevosen alle – palkittu norjalaisteos kertoo, miten naiset ovat taistelleet oikeuksistaan yli 150 vuotta

Norjalaisen Marta Breenin kirja kertoo tasa-arvon puolesta käydyn kamppailun historian.

Naiset ovat taistelleet oikeudestaan tulla kuulluiksi ja nähdyiksi yhteiskunnassa satojen vuosien ajan, jo kauan ennen varsinaisen naisasialiikkeen perustamista reilut 150 vuotta sitten. Kuva: Jenny Jordahl

Julkaistu: 7.3. 12:14

Vuonna 1848 Yhdysvaltain Seneca Fallsissa järjestettiin konferenssi, jossa vaadittiin naisille äänioikeutta. Tapahtuman takana olivat Lucretia Mott ja Elizabeth Cady Stanton.

He olivat suuttuneet siitä, että heitä ei päästetty vuoden 1840 orjuuden vastaiseen maailmankonferenssiin sukupuolensa takia, vaikka he olivat ajaneet orjuuden lakkauttamista useiden vuosien ajan siinä missä miehetkin.

Elizabeth Cady Stantonin kirjoittama tasa-arvojulistus esiteltiin Seneca Fallsissa pidetyssä kokouksessa, jossa sen allekirjoitti noin sata miestä ja naista. Kuva: Jenny Jordahl

Naiset olivat toki taistelleet oikeudestaan tulla kuulluiksi ja nähdyiksi yhteiskunnassa satojen vuosien ajan. 152 vuotta sitten pidetty konferenssi oli kuitenkin merkittävä vedenjakaja ja alkusysäys naisasialiikkeelle.

Siitä myös käynnistyy norjalaisfeministi Marta Breenin sarjakuvan muotoon koostettu tietokirja Naiset: 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta (suom. Sanna Manninen, Sitruuna kustannus). Jenny Jordahlin kuvittama teos voitti Norjan kulttuuriministeriön parhaan nuorten tietokirjan palkinnon vuonna 2018.

Tietoiskujen muodossa historian halki etenevä kirja luo yksinkertaistetun mutta laajan kuvan siitä, miten nykyhetken suhteellisen laajaan tasa-arvoon ollaan päästy. Pääpaino on länsimaissa, joskin myös muun muassa Iranissa ja Afganistanissa käväistään.

Marta Breenin kirjan kärki ja kantava ajatus on taistelu, aktiivinen toiminta, jota ilman yksikään tasa-arvon edistysaskel ei olisi tapahtunut. Teoksen alkuperäinen, norjankielinen nimi on Kvinner i kamp: 150 års kamp for frihet, likhet, søsterskap alleviivaa teemaa: sana taistelu, kamp, on nimessä peräti kaksi kertaa.

Suomennoksen nimestä taistelu on jätetty kokonaan pois.

Se, että naiset ovat olleet 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta on kuitenkin ratkaisevasti eri asia kuin se, että naiset ovat aktiivisesti taistelleet näiden asioiden vuoksi ja tehneet usein valtavia henkilökohtaisia uhrauksia, jotta toisilla, tuntemattomilla tulevaisuuden ihmisillä asiat olisivat paremmin.

Esimerkiksi Britanniassa naisten äänioikeutta vaatineet suffragetit kyllästyivät 1900-luvun alussa siihen, ettei naisten äänioikeus edennyt kauniisti pyytämällä. He ryhtyivät Emmeline Pankhurstin johdolla toteuttamaan iskulausetta ”tekoja ei sanoja” pommi-iskuin ja tuhopoltoin.

Suosituimpia kohteita olivat pelkästään miehille avoimet julkiset paikat, kuten golfkerhot.

Monet feministit ottivat etäisyyttä suffragettien tekoihin, pitäen niitä liian väkivaltaisina ja vain osoittavan miehille, etteivät naiset ole kypsiä äänestämään. Kuva: Jenny Jordahl

Tunnetuimpia iskuja olivat tulevan pääministerin David Lloyd Georgen talon räjäytys helmikuussa 1913 ja suffragetti Emily Davisonin heittäytyminen kuningas Yrjö V:n hevosen alle laukkaradalla 4. kesäkuuta 1913. Davison kuoli saamiinsa vammoihin muutamaa päivää myöhemmin.

Suffragetit iskivät yleensä tyhjiin rakennuksiin, ja eniten taistelusta kärsivätkin suffragetit itse. Poliisit pidättivät ja pahoinpitelivät heitä jatkuvasti. Vankeudessa suffragetit ryhtyivät nälkälakkoon ja poliisit ruokkivat heitä väkisin, mikä puolestaan johti keuhkokuumeeseen ja muihin sairauksiin.

Tilanne ratkesi ensimmäisen maailmansodan yhteydessä. Miesten lähtiessä sotatantereille naiset hoitivat ison osan jokapäiväisistä töistä kaikilla aloilla. Naisia oli myös kentällä sairaanhoitajina ja ambulansseissa.

Tämän jälkeen poliitikkojen oli vaikea perustella sitä, että naiset eivät pystyisi ottamaan vastuulleen muuta kuin kodinhoitoa, ja yli 30-vuotiaat brittinaiset saivat äänioikeuden vuonna 1918.

Suomessa naisilla oli ollut äänioikeus tuossa vaiheessa jo kaksitoista vuotta.

Uusi-Seelanti oli maailman ensimmäinen maa, jossa naiset saivat äänioikeuden, mutta se oli rajoitettu, sillä naiset eivät saaneet asettua ehdolle vaaleissa. Suomi oli Euroopan ensimmäinen maa, ja lisäksi naiset pääsivät ehdokkaiksi. Kuva: Jenny Jordahl

Naisten oikeuksien ajaminen on myös kaikkien ihmisten tasa-arvon ajamista, kirjassa näytetään. Esille nousevat muun muassa Harriet Tubman (n. 1822–1913) ja Sojourner Truth (n. 1797–1883), kaksi entistä orjaa. Tubman karkasi orjuudesta 27-vuotiaana ja auttoi sen jälkeen satoja muita orjia pakenemaan.

Sojourner Truth (alun perin Isabella Bomefree) pakeni orjuudesta vastasyntyneen tyttärensä kanssa Kanadaan vuonna 1826, mutta joutui jättämään muut neljä lastaan taakseen. Seuraavana vuonna New Yorkin osavaltio poisti orjuuden vuoden 1799 jälkeen syntyneiltä ja Truth palasi hakemaan lapsiaan. Poika Peter oli kuitenkin myyty laittomasti Alabamaan, jolloin Truth haastoi pojan myyneen orjanomistajan oikeuteen – ja voitti.

Hän oli ensimmäisiä mustia naisia, jotka voittivat oikeusjutun valkoista miestä vastaan.

Sojourner Truthin kuuluisasta puheesta julkaistiin eri versioita. Tunnetuin niistä on Frances Gagen versio, joka julkaistiin kaksitoista vuotta puheen pitämisen jälkeen. Siinä Truthin puhetapa muistuttaa etelävaltioiden orjien puheenpartta, vaikka Truth oli kotoisin New Yorkista ja puhui yhdeksänvuotiaaksi asti pelkästään paikallista hollannin murretta. Kuva: Jenny Jordahl

Sojourner Truth oli myös ensimmäisiä ihmisiä, joka yhdisti mustien oikeudet ja naisten oikeudet. Vuonna 1851 hän piti naisten oikeuksia käsitelleessä tilaisuudessa kuuluisan puheen Ain’t I a Woman? (Enkö minä ole nainen?).

Puheessaan Truth kiinnittää huomiota mustien naisten kaksinkertaisesti alisteiseen asemaan, jossa heihin käytetään valtaa sekä ihonvärin että sukupuolen kautta.

Suomesta katsottuna sukupuolten välinen tasa-arvo näyttää monin tavoin saavutetulta. Myös monessa muussa maassa naisilla on parempi olla nyt kuin 150 vuotta sitten.

Puolitoista vuosisataa kestänyt taistelu ei kuitenkaan ole ohi. Esimerkiksi pakistanilaisen Malala Yousafzain (s. 1997) tarinasta käy ilmi, että vuosikymmenten työllä saavutetut ihmisoikeudet ja tasa-arvo saatetaan riistää kokonaisilta kansoilta vielä tälläkin vuosituhannella, jos uskonnolliset fanaatikot ottavat vallan.

Margaret Atwoodin Orjattaresi (Handmaid’s Tale) -dystopian kaltainen muutos modernista demokratiasta jumalan sanalla perustelluksi harvainvallaksi on todellisuutta useassa maassa.

Taleban-liike valtasi vuonna 2007 laakson, jossa Malala Yousafzain perhe asui, ja kielsi tytöiltä koulunkäynnin. Pari vuotta myöhemmin 11-vuotias Yousafzai alkoi kirjoittaa kotikaupunkinsa uudesta arjesta blogia BBC:n urdunkielisellä osastolla. Siinä hän arvosteli Talebanin vallan aikaisia ihmisoikeusloukkauksia ja julmuuksia.

Hän puhui aiheesta myös haastatteluissa sekä televisiossa että lehdissä, ja New York Timesin toimittaja Adam B. Ellick teki hänestä kesällä 2009 dokumentin Class Dismissed: Malala’s Story.

Syksyllä 2013 ilmestyi Malala Yousafzain omaelämäkerrallinen teos Minä olen Malala: Koulutyttö jonka Taliban yritti vaientaa. Yousafzaista on tullut rauhanomaisen vastarinnan ja kaikille avoimen koulutuksen kansainvälinen symboli. Kuva: Jenny Jordahl

Lokakuussa 2012 talebanit pysäyttivät bussin, jolla Yousafzai oli palaamassa Talebanin hallitseman alueen ulkopuolella sijaitsevasta koulusta. Kun asemiehet olivat varmistaneet Yousafzain henkilöllisyyden, he ampuivat tyttöä päähän. Yousafzai oli kuitenkin onnekas ja selvisi. Hänet kuljetettiin hoitoon Britanniaan, missä hän on asunut siitä asti.

Pian ampumisen jälkeen Taleban kertoi olevansa iskun takana ja perusteli tekoaan nimenomaisesti Yousafzain kirjoituksilla. Talebanin mukaan Yousafzai oli ”länsimyönteinen” ja ”edisti länsimaista kulttuuria pataanien alueella”.

Yousafzaille myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto vuonna 2014 vain 17-vuotiaana, kaikkien aikojen nuorimpana minkään kategorian Nobel-voittajana. Yousafzai on kampanjoinut lasten oikeuksien puolesta myös Pakistanista lähtönsä jälkeen.

Hän on perustanut opettajaisänsä Ziauddin Yousafzain kanssa Malala Fund -säätiön, jonka tarkoituksena on antaa kaikille tytöille mahdollisuus ”oppia ja johtaa ilman pelkoa”.

Taistelu muuttaa muotoaan, mutta se jatkuu.

Oikaisu 9. maaliskuuta klo 12.05: Toisin kuin jutun kuvatekstissä aiemmin luki, Uudessa-Seelannissa naiset eivät saaneet rajoittamatonta äänioikeutta. Naiset eivät saaneet asettua ehdolle vaaleissa, joten heidän äänioikeutensa oli rajoitettu. Lisätty tieto siitä, että Suomessa naiset saivat myös asettua ehdolle vaaleissa.

”En ole koskaan ollut näin onnellinen” – Maailman nuorin nobelisti Malala Yousafzai palasi kotikyläänsä ensimmäistä kertaa sitten Talebanin hyökkäyksen