Laitosteattereita on moitittu tylsiksi, mutta uudet yhteistyökuviot auttavat ottamaan taiteellisia riskejä: ”Joku sellainen kateus on kadonnut” - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Teatteri

Laitosteattereita on moitittu tylsiksi, mutta uudet yhteistyökuviot auttavat ottamaan taiteellisia riskejä: ”Joku sellainen kateus on kadonnut”

Yhteistyöprojektien avulla teattereiden ohjelmistoa voidaan laventaa ja teoksille saadaan pidempiä esityskaaria. ”Usein yhteistuotannot mahdollistavat sen, että voidaan tehdä jotain taiteellisesti kunnianhimoista tai jotain täysin uutta, koska myös taloudelliset riskit jaetaan”, TTT:n taiteellinen johtaja Otso Kautto sanoo.

Seela Sella nähdään Hitler ja Blondi -esityksessä, joka on Tampereen Työväen Teatterin ja Kansallisteatterin yhteistyötä. Kuva: Kai Sunnari

Julkaistu: 9.3. 2:00, Päivitetty 9.3. 6:53

Hitler ja Blondi, Lehman-trilogia, Isän maa, Voi Luoja!

Mikä yhdistää näitä neljää tämän kevään kotimaista ensi-iltaa? Jokainen esityksistä on syntynyt kahden tai useamman teatterin yhteistuotantona. Hitler ja Blondi on Tampereen Työväen Teatterin ja Kansallisteatterin tuotantoa, Lehman-trilogia TTT:n, Kansallisteatterin, Espoon kaupunginteatterin ja Teatteri Metamorfoosin, Voi Luoja! on sekä Espoon kaupunginteatterin ja TTT:n yhteisteos ja Isän maa Kansallisteatterin ja Teatteri Nirvanan yhteistyötä.

Viime syksynä myös esimerkiksi Helsingin kaupunginteatteri ja Turun kaupunginteatteri ovat esittäneet yhdessä teosta Mies, joka rakasti järjestystä. Riivaajat-monologi puolestaan on neljän teatterin yhteistuotanto (Tampereen Teatteri, Turun kaupunginteatteri, Teatteri Jurkka ja Teatteri KSR).

Vaikuttaa vahvasti siltä, että isojen teattereiden yhteistyö on kovasti lisääntynyt. Onko näin, TTT:n taiteellinen johtaja Otso Kautto?

”On se lisääntynyt, ja aika voimakkaina eteenpäin viejinä ovat olleet Kansallisteatteri, Espoon kaupunginteatteri ja Työvis”, Kautto sanoo.

Kauton mukaan syitä kehitykseen on monia.

”Oma lähtökohtani on se, että yhteistyöteosten kautta saamme lavalle jotain sellaista, johon emme yksin pysty. Eli kyse ei ole ohjelmiston täyttämisestä, vaan sen laventamisesta.”

Yhteistyötä ei suinkaan tehdä pelkästään toisten suurten teatteritalojen vaan myös pienten ryhmien kanssa. Kauton mukaan pienten ryhmien kanssa toimiminen on hyvää kulttuuripolitiikkaa, koska on olemassa paljon tilattomia ryhmiä ja paljon hyvää intohimoa, joille ei löydy helposti paikkaa.

”Koska valtion rahat eivät riitä siihen, että pienten ryhmien edellytykset voidaan turvata, silloin nämä yhteistyöt paikkaavat vähän sitä ongelmaa”, Kautto sanoo.

Martti Suosalo ja Sanna-Kaisa Palo näyttelevät Voi Luoja! -esityksessä, joka on Espoon kaupunginteatterin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteistyötä. Kuva: Juuso Westerlund

Laitosteattereita on moitittu jämähtäneiksi ja tylsiksi. Teattereiden sanotaan tarjoavan katsojille tuttua ja turvallista, sellaista, joka ei karkota yleisöä eikä vaaranna niiden olemassaoloaan.

Yhteistyötuotantojen ansiosta laitosteatterit uskaltavat rohkeammin ottaa taiteellisia riskejä ja kokeilla tarjota ohjelmistossaan täysin uudenlaisia esityksiä. Ne antavat äänen monille erilaisille teatterintekijöille, eri sukupolville.

Lisäksi yhteistyöproduktioiden avulla teokset tulevat laajemman yleisön nähtäville ja ne saavat myös pidemmän esityskauden, koska niitä ei esitetä vain yhdessä teatteritalossa.

”Esitysten kaaret ovat kaikkialla lyhentyneet, jolloin se taloudellinen sijoitus, joka johonkin uuteen tuotteeseen laitetaan, pystyy aika harvoin tuottamaan itseään takaisin”, Kautto sanoo.

Eli tehdäänkö yhteistyöteoksia taloudellisten syiden takia?

”Luulen, että kenenkään ei ole pakko. Mutta usein yhteistuotannot mahdollistavat sen, että voidaan tehdä jotain taiteellisesti kunnianhimoista tai jotain täysin uutta, koska myös taloudelliset riskit jaetaan. On kuitenkin vaikea määritellä, onko ratkaisu taloudellinen vai taiteellinen, koska molemmat liittyvät siihen.”

Ensi syksynä Kauton luotsaamassa teatterissa saa uuden elämän Helsingin kaupunginteatterin vuoden 2019 menestysmusikaali Kinky Boots, jota tullaan esittämään osittain samoilla näyttelijöillä ja saman ohjaajan luotsaamana. Liekö vastaavankokoista siirtouutista kotimaisella teatterikentällä aiemmin nähty? Kauton mukaan Kinky Bootsin kohdalla kyse on myös ekologisesta ratkaisusta.

”Miksi heittää suotta pois suurta tuotantoa, jolla olisi vielä elinkaarta jäljellä ja jonka ihmiset haluavat nähdä?”

The Betty Show’n Kansallisteatteri tekee Delta Venus -ryhmän kanssa. Esityksen näyttelijät ovat Rosanna Kemppi (vas.), Kreeta Salminen, Annika Poijärvi, Sara Melleri ja Asta Honkamaa. Kuva: Silja Minkkinen

Yhtä myönteisesti yhteistuotantoihin suhtautuu myös Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho. ”Kun tulin kymmenen vuotta sitten Kansallisteatteriin, yksi teemani oli avata Kansallisteatteri laajasti niin, että se hengittäisi koko kenttää. Jo silloin ryhdyttiin tekemään vahvasti yhteistyötä”, hän kertoo.

Tällä hetkellä Kansallisteatterin toiminta on todella laajaa. Esimerkiksi keväällä nähtävä Isän maa on yhteistuotanto Teatteri Nirvanan kanssa ja The Betty Show tehdään Delta Venus -ryhmän kanssa.

Myllyaho nostaa esiin myös koreografi-tanssija Sanna Kekäläisen vierailuteoksen If I Would Lose My Voice. Kekäläinen & Company on ensimmäinen tanssin vapaan kentän toimija, jonka teos nähdään Kansallisteatterin suurella näyttämöllä.

”Lisäksi meillä on kiertuepankissa varmaan kahdeksan esitystä, joten yhteensä puhutaan jo ehkä 20 yhteistyökuviosta. Ihan anekdoottina kerrottakoon, että kun tulin taloon, meillä oli 600 esitystä vuodessa, nyt meillä on 1 200”, Myllyaho sanoo.

”Lopultahan kysymys on siitä, haluaako teatteri olla tukemassa toimintaa. Minä näen sen niin tärkeänä, että pitää olla mukana.”

Myös Myllyaho sanoo, että raha ei sanele tai pakota heitä yhteistyöhön.

”Pikemminhän se teettää enemmän työtä. Yhteistyöteokset eivät tuota varsinaisesti rahaa, mutta kyllä ne tuottavat katsojia, myös uutta yleisöä.”

Lehman-trilogia on Espoon kaupunginteatterin, Tampereen Työväen Teatterin, Kansallisteatterin ja Teatteri Metamorfoosin yhteistyöteos. Pääosissa ovat muun muassa Timo Torikka (edessä) ja Juha Sääski. Kuva: Joona Pettersson

Mikään uusi ilmiö teattereiden yhteistuotannot ei ole. Niitä on Suomessa tehty jo pitkään. Esimerkiksi ohjaaja Mikko Roiha on johtanut peräti kahdeksan eri teatterin yhteistyöhanketta, ja valmis esitys on kiertänyt eri puolilla Suomea. Viimeisin oli vuonna 2018 valmistunut Miehen kylkiluu. Vuonna 2021 saa ensi-iltansa Roihan kolmas ja toistaiseksi viimeinen iso yhteistyöteos Kultainen vasikka, jonka hän toteuttaa seitsemän eri teatterin kanssa.

Vuonna 2017 alkanut projekti syntyi nimenomaan vastaiskuna esitysten elinkaarten lyhentymiseen ja sen tavoitteena oli tehdä kolmessa vuodessa kolme eri esitystä, jotka pysyvät kunkin yhteistyöteatterin ohjelmistossa vuoden ajan. Esityksessä on aina mukana jokaisesta teatterista yksi näyttelijä.

Roiha on kertonut, että häntä kiinnosti keskinäisen teatteriverkoston rakentaminen Suomeen. Hankkeella on myös haluttu etsiä taloudellisesti ja tuotannollisesti uudenlaisia toimintatapoja.

Jotain uutta ilmassa on, muuallakin kuin meillä. Viime syksynä Ruotsissakin Tukholman kaksi suurinta teatteria eli Dramaten ja Kaupunginteatteri löivät ensimmäistä kertaa hynttyyt yhteen.

Myllyahon mukaan teatterit eivät ole enää niin tiukasti omissa poteroissaan kuin ennen.

Se, että Hitler ja Blondi -esityksen ensi-ilta oli Tampereella, vaikka kyseessä on myös helsinkiläisen Kansallisteatterin näytelmä, olisi Myllyahon mukaan ollut joskus takavuosina mahdoton ajatus.

”Kaikki teatterit olisivat halunneet pitää ensi-illan itsellään. Joku sellainen kateus siitä, kuka tekee ja mitä, on kadonnut.”

Myllyahon mukaan ennen myös pelättiin yhteistöiden vaikuttavan negatiivisesti omaan ryhmään tai ensembleen.

”Se on minusta kadonnut. Olen nähnyt, että ei se kyllä meillä ole vaikuttanut omiin näytelmiin tai oman ensemblen työhön muuta kuin rikastuttavasti. Ja se liittyy varmaan itsetuntoon. Ei pelätä tehdä yhteistyötä.”

Otso Kautto muistuttaa, että silloin kun suomalainen laitosteatterijärjestelmä luotiin, suurin osa teatterintekijöistä oli kiinnitettyjä.

”Nykyään suurin osa on freelancereita, jolloin tämä on hyvin luonteva reaktio työllistämiseen ja ihmisten potentiaalin hyödyntämiseen.”

Kautto näkee teattereiden yhteistuotannot osana teatterituotannon murrosta.

”Ja sen kautta mielestäni kehitetään koko ajan uudenlaisia muotoja toimia. Joskus ne ovat kohtuuttoman raskaita ja hankalia, joskus käsittämättömän helppoja ja kivuttomia. Mutta me opettelemme sitä tässä maassa koko ajan.”

Sauli Suonpää on mukana Kansallisteatterin ja Teatteri Nirvanan yhteistyöteoksessa Isän maa, joka kertoo isistä ja lapsista, mielestä ja sen hauraudesta sekä kaunasta ja anteeksiantamisesta. Kuva: Kansallisteatteri

Helsinkiläinen Teatteri Nirvana on juuri sellainen ryhmä, jolla ei ole omaa tilaa eikä jatkuvaa rahoitusta. Huhtikuussa Kansallisteatterissa ensi-iltaan tuleva Isän maa on ryhmän suurin yhteistyötuotanto tähän mennessä. Se merkitsee paljon.

”Saamme tehdä esityksen valmiiseen paikkaan ja Kansallisteatterin yleisöpohjalle. Toisaalta saamme myös luoda oman ryhmämme kanssa sisältöä ja vapauden tuottaa esityksen sillä tavalla kuin haluamme”, teatterin taiteellinen johtaja ja esityksen ohjaaja Sini Pesonen sanoo.

Ilman Kansallisteatteria Teatteri Nirvanan ei olisi mahdollista Pesosen mukaan toteuttaa yhtä isoa tuotantoa lavastuksineen, pukuineen ja maskeineen, koska se on niin kallista.

”Mukana työryhmässämme on joukko Kansallisteatterin ihmisiä – kuiskaajat, järjestäjät, näyttämöhenkilöt, valo- ja äänimestarit ja niin edelleen. Ei meillä olisi yksin varaa tehdä näin”, Pesonen luettelee.

Produktiossa on mukana myös Kansallisteatterin näyttelijä Ilja Peltonen, joka tekee esityksessä ison roolin.

Teatteri Nirvana tuottaa esityksen apurahojen turvin. Ilman apurahoja ryhmä ei pahemmin saa työstään palkkaa.

”Meidän työmme – suunnittelu, ohjaus, harjoitusaika – rahoitetaan apurahojen kautta. Toki saamme esityskorvaukset ja lipputuotoista saamme joka tapauksessa puolet, joten myynnillä on merkitystä”, Pesonen kertoo.

Pesonen kertoo, että Teatteri Nirvana otti itse yhteyttä Kansallisteatteriin ja tarjosi esitystä.

”Ajateltiin, että tämä esitys sopisi Kansalliseen ja heidän ohjelmistoon. Onneksi se onnistui. Emme ole muiden teatterien ovia kolkutelleet.”

Seuraa uutisia tästä aiheesta