Armotonta svengiä, tiukkaa sahausta ja raskaita rockriffejä – niistä on tehty 20 vuotta täyttävän Friggin leikittelevä ja kirpaisevan kaunis juhlalevy - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Levyarvostelu

Armotonta svengiä, tiukkaa sahausta ja raskaita rockriffejä – niistä on tehty 20 vuotta täyttävän Friggin leikittelevä ja kirpaisevan kaunis juhlalevy

Viikon levyvalinnoissa sukelletaan myös kansanmusiikista ponnistavien mainioiden pop-lauluntekijöiden tuoreeseen musiikkiin.

Alun perin suomalais-norjalaisena aloittanut Frigg viettää tänä vuonna 20-vuotisjuhlavuottaan. Kuva: Ulla Nikula

Julkaistu: 10.3. 14:54

Albumi / kansanmusiikki

Frigg: Frixx. Frigg. ★★★★

Suomen modernin kansanmusiikin suuriin nimiin meillä ja ulkomailla kuuluva Frigg tunnetaan ennen kaikkea armottomasta musiikillisesta hulabaloo-meiningistä.

Toinenkin seikka on toki tärkeä: neljän viulun tiukka yhteissointi. Eipä ole joka maailman bändissä samanlaista.

Yhtyeen 20-vuotisjuhlan kun­niaksi tehdyllä Frixx-levyllä Frigg on kuitenkin parhaimmillaan juuri silloin, kun vaihtuvilla tahtilajeilla, hurjalla tilutuksella ja improvisoinnilla sakeutettu musiikkisoppa hieman yksinkertaistuu, ehkä rauhoittuukin. Juuri silloin löytyy se Friggin ydin.

Välillä se ydin voi olla vastustamattomasti jammaavaa ilonpitoa, välillä suomalaista melankoliaa syvimmillään. Oikein kunnon kaamosajan kipuilua.

Sellaisia kappaleita löytyy juhlalevyltä onneksi monta.

Mutta aloitetaan siitä ilonpito-osastosta.

Levyn ehdoton svengiherkku on Häkkisen riili. Nimestäkin voi jo päätellä, että kelttimusiikin ja reelien parissa mennään, kunnes päädytään kipakan bluegrassin pariin. Tero Hyväluoman säveltämä kappale on soittajille teknisesti todella vaativa, oikea perinneviulismin virtuoosinäyte, mutta helpolta ja letkeältähän se tässä kuulostaa.

Lopussa päästetään vielä irti viulusolistit viisikielisine soittimineen ja lukuisine jousenkäyttö- ja soundikikkoineen. Oksat pois, miten taitavaa ja iloluontoista soitantaa.

Toisen menoherkun, Jouko-Taigan, juju on taakse nojaava letkeä komppaus. Sen päälle on viulistien helppo asetella veikeä melodiarullaus. Petri Prauda käyttää kappaleessaan myös pieniä taukoja, jotka tehokkaasti lisäävät jännitettä.

Tällainen iloinen poljento tekee Friggistä Friggin. Voin jo nähdä Kaustisen areenan ihmismassan loikkimassa ja pomppimassa kesäyössä hymy huulillaan, ilman turhia suomalaiskansallisia estoja.

Juhlavuutta ja arvokkuuttakin levyltä löytyy.

Frixxin aloittava Juhlamarssi on kohottava kaustislaistyyppinen perinnemarssi, jolla voisi hyvin aloittaa mitkä tahansa juhlat. Voisin hyvin nähdä Presidentinlinnan vieraiden lipuvan arvokkaasti Linnan juhliin tämän soidessa. Se se olisi komeaa.

Saatto taas on kaikessa hartaudessaan, heleydessään ja yksinkertaisuudessaan kuin muusta maailmasta. Esko Järvelän sävellys on levyn huippu, ehtaa taidetta.

Itkettävän kaunis melodia ja pysähtynyt tunnelma luodaan pelkän jousikvartetin avulla. Yksinkertainen melodia toistuu ja toistuu, mutta se elää ja muuntuu koko ajan, esimerkiksi vaivihkaa ilmaantuvien mutta tehokkaiden sointumuunnosten avulla.

Pelkästään tätä, Friggin jousisoittajien herkkää kamarimusisointia, voisin kuunnella yhden levyllisen verran.

Jos Juhlamarssi oli jonkin arvokkaan alku, Saatto on loppu. Kaunein mahdollinen sellainen.

Kappaleista pari on niin progehenkisiä, että kikkailuun meinaa jo väsyä. Esimerkiksi jossain Myrskyluodon keskellä asustaa mainio valssi, mutta ydin hukkuu rytmiseen ja melodiseen tempoilevuuteen. Kun kappale lähtee vielä improvisatoriselle sooloilukierrokselle kaikenkarvaisine soundinvaihteluineen, tulee olo, että vähempikin koukeroisuus olisi riittänyt.

Sen jälkeinen Kekripolska onkin kahta auvoisampi pohjalainen polskakeidas. Tero Hyväluoman säveltämä mutta läpeensä perinteiseltä kuulostava kappale alkaa Friggille ominaisella heleällä jousi-unisonolla. Kun mukaan liitetään kerroksittain ensin makeasti melodian kanssa yksiin käyvä stemma ja sitten komppi, saapuvat kylmänväreet.

Kuinka hienovaraista ja kepeää voikaan olla polskasoitto, kun sen osaa. Kaikki ne alkuhidastukset, paisuttelut, puntit, korut – täydellistä yhtenäisyyttä. Yhden sortin kamarimusiikkia tämäkin.

Jos pitäisi esitellä ulkomaille, millaista on suomalainen läntinen kansanperinne, minä soittaisin tämän.

Friggissä on ihastuttavaa leikittely, epäsovinnaisuuskin. Se tulee ilmi vaikkapa Varpusessa, jossa tiukka perinnesahaus kohtaa raskaat rockriffit. Yhtyeen komppiosasto Anssi Salminen, Petri Prauda ja basisti Juho Kivivuori saavat heittäytyä kunnon etukenoon ja heilauttaa lettejään.

Mukavaa vaihtelua kuulokuvaan tuo Senni Eskelisen pariin kappaleeseen soittama kantele sekä paikoitellen kuuluvat piano ja harmooni.

Vuosien varrella Friggin riveissä on ollut monia eri soittajia ja biisintekijöitä norjalaisista suomalaisiin. Ruotsalaisten säveltäjienkin tuotantoa on ohjelmistossa kuultu. Varsinkin alkuaikoina ohjelmistossa oli paljon myös tradi-kappaleita.

Viime vuosina muut säveltäjät ja ulkosuomalaiset vaikutteet, varsinkin bluegrass, ovat alkaneet jäädä vähemmälle. Frixx-levyllä säveltäjäjoukko on supistunut yksinomaan yhtyeen kolmeen jäseneen, Esko Järvelään, Tero Hyväluomaan ja Petri Praudaan.

Voi sanoa, että yhtye on löytänyt itsensä ja äänensä. Mutta jotta Frigg pysyisi elinvoimaisena myös seuraavat 20 vuotta, voisi olla piristävää houkutella säveltäjiksi vielä joskus muitakin.

Kansanmuusikoiden piiristä on noussut erinomaisia, omaperäisiä poppareita

Single / pop

Jutta Rahmel: Oblivious. Omakustanne. ★★★★

Samantyyppistä elektronista, kasarisointista indiepoppia tekee kovin moni muukin, mutta kansanmusiikin parista ponnistavalla Jutta Rahmelilla on takataskussaan jotain, mitä Robynilla ja kumppaneilla ei taatusti ole, 80-luvun Madonnasta puhumattakaan: suomalainen konserttikantele. Tuloksena on kiehtova, ilmava ja kimmeltävä diskosoundi, jossa on kahmalollinen inhimillisyyttä. Rahmelin laulu on viileän vähäeleistä ja englannin lausuminen omintakeista, mutta sekin tekee kokonaisuudesta pelkästään viehättävän. Sanoista sen sijaan viehättävyys on kaukana; teemana on välinpitämättömyys.

Ep / pop

Aili Järvelä: Omaa. Omakustanne. ★★★★★

Jestas sentään, kuinka ilmiömäisen komeaa (rakkaus)poppia Aili Järvelä kirjoittaa. Viime vuonna Järvelä julkaisi kaksi ­ep:tä, joista toinen pohjasi Kaustisen kansanlauluperinteeseen, toisen kappaleet taas hän oli säveltänyt Saima Harmajan ja Eino Leinon runoihin. Uusin ep on nyt täysin omaa tuotantoa – ja trilogiasta se ylivoimaisesti paras. Monipuoliset vaikutteet kuuluvat silti niin musiikissa kuin sanoissakin. Suurimuotoisissa sovituksissa bändi ja jousisektio soivat isosti. Silti sydämen vie vain sähkökitaran säestyksellä satuttavasti tulkittu kipeän kaunis Roihuvuori.

Albumi / rock

Joni Ekman: Sinulle... Soit se silti. ★★★★★

Alkuvuoden suurimpia rakkauksiani on ollut Joni Ekmanin retrorocklevy Sinulle... Jo kahdeksan minuutin eeppinen avausraita Kaupunki hämmentää positiivisesti: onko meillä tässä kotimainen kitararockin vastine Dire Straitsille, kotimaisen iskelmän melankolialla tuunattuna? Ekmanin hellä mutta silti suurisuuntaiseen kitararockiin istuva laulu vie aatokset jonnekin Baddingin ja Jukka Nousiaisen tienoille. Vaikutus on välittömästi lämmin. Tässä on jotain vanhaa, jotain uutta, jotain erittäin sopivasti kotikutoista, pakotonta ja outoa. Sellainen musiikki tuppaa olemaan sitä kaikkein kiinnostavinta.

Albumi / kansanmusiikki

Emmi Kujanpää: Nani. Nordic Notes. ★★★★

Bulgarialaiseen musiikkiin rakastunut Emmi Kujanpää on tehnyt rohkean ja omalakisen levyn. Siinä suomalainen ja bulgarialainen kansanlauluperinne lyövät kättä, ja ihmeen luontevasti lyövätkin. Erityisen lisänsä musiikkiin tuovat maailmankuulun bulgarialaisen Le Mystère des Voix Bulgares -kuoron nuoret laulajat, joiden kylmänväreitä aiheuttavaan makeaan dissonanssiseen sointiin Kujanpää vastaa omalla hitusen keveämmällä soinnillaan. Vaikka sanat käsittelevät naisten rankkojakin tarinoita, musiikista välittyy rauhoittava, keskittynyt tunnelma. Piste i:n päälle on Kujanpään soittama kantele.

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri

Luetuimmat

Uusimmat