Sally Potterin mustassa brexit-komediassa intellektuellien käsitykset itsestään ja toisista murenevat - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Televisioarvostelu

Sally Potterin mustassa brexit-komediassa intellektuellien käsitykset itsestään ja toisista murenevat

Kamarielokuva The Party kertoo eräistä illalliskutsuista Lontoossa. Näyttelijät tekevät elokuvasta enemmän hysteerisen kuin hysteerisen hauskan.

Tom (Cillian Murphy, vas.), April (Patricia Clarkson), Janet (Kristin Scott Thomas), Bill (Timothy Spall), Jinny (Emily Mortimer), Martha (Cherry Jones) ja Gottfried (Bruno Ganz) viettävät ikimuistoisen illan. Kuva: Adventure Pictures / Yle

Julkaistu: 13.3. 2:00, Päivitetty 13.3. 8:46

The Party ★★★

Britannia 2017

Teema klo 21.00 ja Areena (K16)

Seitsemän näyttelijää, kolme huonetta ja yksi puutarha. Brittiläisen The Party -elokuvan asetelma on lähtökohtaisesti intiimi ja pienimuotoinen.

Sen pelkistettyjen raamien yli tur­suaa kuitenkin mustaa naurua, väkivallan uhkaa ja ihmissuhdekriisejä – ja tämä kaikki yksien illalliskutsujen aikana.

Kutsut ovat Lontoossa Janetin (Kristin Scott Thomas) ja Billin (Timothy Spall) kotona. Juhlan aiheena on Janetin nousu oppositiopuolueensa johtoon.

Poliitikko valmistelee illallista, vastailee onnittelupuheluihin ja ottaa vastaan vieraita: vanhan ystävänsä Aprilin (Patricia Clarkson) ja tämän elämäntaitovalmentaja-miehen Gottfriedin (Bruno Gantz), julkilesbon professorin Marthan (Cherry Jones) ja tämän kumppanin Jinnyn (Emily Mortimer) sekä pankkiiri Tomin (Cillian Murphyn), joka ilmoittaa vaimonsa myöhästyvän.

Samaan aikaan aviomies Bill istuu apaattisena olohuoneessa punaviinilasi kädessään ja vinyylilevy soittimessa.

The Party vertautuu moneen elokuvaan, jossa huolella vaalitut porvariskulissit murenevat päivällispöydän äärellä. Sukulaisuutta löytyy kuitenkin ennemmin Luis Buñuelin surrealistiseen ilotteluun Porvariston hillitty charmi (1972) ja Roman Polanskin mustaan komediaan Carnage (2011) kuin vaikka Thomas Vinterbergin ja Ivano de Matteon perhedraamoihin Juhlat (1998) ja Lapsemme (2014).

Sally Potterin ohjaamassa komediassa ei tosin päästä pöydän ääreen. Keskeytykset seuraavat toisiaan: kenellä on suhde, kuka kantaa asetta ja kuinka moni juoksee kylpyhuoneeseen oksentamaan.

Teos pulppuaa järkytyksiä, jotka puhkaisevat sivistyksen kuplan. Poliitikkokin luopuu ­oikeamielisistä ideaaleistaan, kun oikeita nappeja painellaan.

Brexit-äänestyksen aikaan kuvatussa elokuvassa intellektuellien käsitykset itsestään ja toisista murenevat – kuten kävi lopulta koko Britannian kohdalla.

Brittiohjaaja Potter riisuu viisaasti elokuvastaan kaiken ylimääräisen. Mustavalkokuvaus on notkeaa mutta kaukana kikkailevasta. Sen tyylikkäät harmaan sävyt tuntuvat osuvalta kontrastilta yhä mustavalkoisemmaksi käyvälle keskustelulle.

Vähäeleinen kerronta antaa tilaa dialogille ja näyttelijöille, jotka tekevät elokuvasta enemmän hysteerisen kuin hysteerisen hauskan. Tunneskaalan ­äärirajoilla pysyttelevät kasvot ja farssimaisuus kävisivät väsyttämään, jos elokuvalla olisi mittaa enemmän kuin 71 minuuttia.

Vaikutuksen tekee kuitenkin Patricia Clarkson kivikasvoisena Aprilina. Hahmo ei usko parlamentaariseen politiikkaan mutta uskoo, että oikea tukkatyyli auttaa menestymään siinä.

Kyyninen asenne pitää pintansa, kun idealismi karisee.

Televisioarvostelu|1970-luvun Yöportieeri kertoo holokaustista, natseista ja sadismista tavalla, joka ei enää olisi mahdollinen

Seuraa uutisia tästä aiheesta