Kuolema ja koronaviruksen vaikutukset kohtasivat RSO:n konsertissa - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Konserttiarvostelu

Kuolema ja koronaviruksen vaikutukset kohtasivat RSO:n konsertissa

Konserttien kuvaamisessa on edelleen parantamisen varaa, kirjoittaa musiikkikriitikko Jukka Isopuro.

Sopraano Elena Pankratova lauloi RSO:n solistina Dmitri Šostakovitšin 14. sinfoniassa.

Sopraano Elena Pankratova lauloi RSO:n solistina Dmitri Šostakovitšin 14. sinfoniassa. Kuva: Vitaly Zapryagaev

Julkaistu: 14.3. 15:04

Klassinen

Radion sinfoniaorkesteri Musiikkitalossa ja Yle Areenassa 13.3., johtaja Jukka-Pekka Saraste. Elena Pankratova, sopraano, Mihail Petrenko, basso. – Šostakovitš, Tšaikovski.

Kuolema on taiteen kestoaihe. Taidemusiikissa sitä käsitellään tekstin, ohjelman, musiikin luonteen ja eleiden, teosnimen tai teoksen syntyhistoriaan liittyvien seikkojen kautta.

Musiikissa on kuoleman kauheuksia esitetty hyvinkin raastavasti, mutta kuuntelukokemus on turvallinen ja joskus puhdistava tai ylevöityvä.

On kohtalon ironiaa, että RSO:n kuolemanaiheinen – ”kalmanhajuinen” kapellimestari Jukka-Pekka Sarasteen mukaan – konserttiohjelma osuu aikaan, jolloin koronavirusepidemiassa lasketaan kuolleisuusprosentteja ja kuolemanvaarassa olevia ikäryhmiä.

RSO:n loppukevään konsertit soitetaan ilman yleisöä. Konsertit radioidaan ja striimataan Yle Areenassa, jonka perusteella tämä arvio on tehty.

Dmitri Šostakovitšin yhdestätoista laulusta koostuvassa 14. sinfoniassa kuolemalla on monet kasvot. Tyly ja paljas teos katkeaa pimeyteen, tuonpuoleista ei ole. Sopraano Elena Pankratova ja basso Mihail Petrenko olivat ihanteellisia solisteja ironian, kylmyyden, surun, kauhun, yksinäisyyden ja vihan ilmentäjinä.

Pjotr Tšaikovskin Pateettisen sinfonian yhteydet kuolemaan tulevat paitsi valittavasta, raskaasti sammuvasta finaalista myös siitä, että säveltäjä kuoli pian kantaesityksen jälkeen. Saraste ja RSO tulkitsivat sinfonian epäsentimentaalisesti tavalla, joka toi mieleen Jevgeni Mravinskin klassiset levytykset. Näin oli hyvä, sillä Pateettinen ei kaipaa ylimääräistä kyynelehtimistä.

Areenasta katsottuna kokemus on vääjäämättä erilainen kuin jos olisi paikan päällä. RSO:n konserttien äänitys on korkeaa tasoa. Syytä on vaikea osoittaa, mutta Šostakovitšin sinfonian alkupuolella RSO:n soitto jätti varovaisen vaikutuksen. Puuttui leikkaavaa, armotonta terää. Mikrofonit poimivat herkemmin epätarkkuuksia.

Tomas Nuñesin sellosoolo Itsemurhaaja-osassa seuraili riipaisevasti Pankratovan laulua.

RSO:n konserttien kuvaaminen on parantunut vuosi vuodelta. Keskimäärin kuvaus on sujuvaa ja joskus tarkasti oivaltavaa. Onnettomana harhailevaa kameraa harvemmin nykyään näkyy. Silti parannettavaa on. Varsinkin eräistä maneereista olisi syytä päästä eroon.

Ärsyttävin on permannon ylätasanteella sijaitsevan kamerapuomin käyttö. Kaiteen takaa kurkkiminen ja ison orkesterin pauhua markkeeraavat etäkuvat orkesterista ovat takuuvarma latistus. Koko kapistus kannattaisi myydä ja käyttää rahat vaikka musiikkianalyysin ja kuvaamisen yhdistävään koulutukseen.

Myös jatkuva zoomailu ärsyttää. Intensiteetti uhkaa kadota. Sisällön pitäisi löytyä ilman edestakaista vemputusta soittamisen liikeradoista, ryhmädynamiikasta, musiikin logiikasta, orkestroinnin erityispiirteistä sekä kapellimestarin ja orkesterin yhteispelistä.

Musiikin mukaiset kuvaleikkaukset ovat vuosien mittaan parantuneet, mutta silti ne usein myöhästyvät. Soiton ja varsinkin kapellimestarin elekielen varsinainen jännitekenttä on ennakoinnissa. Jos kuva vaihtuu yhtaikaa musiikin kanssa, se on jo myöhässä.

Jatkuvan ilon aihe sen sijaan on kauniisti puhuva ja asiantunteva toimittaja Lotta Emanuelsson.

Tyhjä sali ja covid-19-epidemian raskauttamat mietteet sävyttivät tahattomasti kamarimusiikkiesitystä, Hannu Vasaran haurasta tulkintaa Bachin d-molli-partitasta: viimeinen eloonjäänyt esittää parasta, mitä ihminen on saanut aikaan, ja sammuttaa sitten valot.