Miksi ihmiset haluavat juuri nyt katsoa elokuvia, joissa tappava tauti leviää ympäri maailmaa? - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Essee

Miksi ihmiset haluavat juuri nyt katsoa elokuvia, joissa tappava tauti leviää ympäri maailmaa?

Pandemioista on kärsitty ja selvitty elokuvissa ja kirjoissa kautta aikojen. Vuonna 2011 ilmestynyt elokuva Tartunta on noussut viime viikkoina katselulistojen kärkisijoille. Miksi me haluamme nyt tarinoita kulkutaudeista ja mitä ne meille kertovat?

Kuva: Miika Holopainen / HS

Julkaistu: 17.3. 2:00, Päivitetty 17.3. 11:22

Kun koronavirus alkoi levitä, me aloimme kaivata tarinoita kulkutaudeista.

Albert Camus’n romaania Ruttoa (1947) on kustantajien mukaan myyty enemmän kuin aikoihin. Tappavasta pandemiasta kertova Steven Soderberghin elokuva Tartunta (2011) on noussut nettipalveluissa katsotuimpien listoille.

Kulkutaudit ovat aina olleet osa ihmiskunnan historiaa ja siten myös tarinoitamme, Raamatun vitsauksista lähtien. Tarinoissa ne ovat yhdistäneet ihmisiä vaarallisen vihollisen edessä tai jakaneet yhteisöt julmasti niihin, joilla on varaa vetäytyä muurien suojaan ja niihin, joilla on turvanaan vain toisensa ja kynttilän valossa kerrotut tarinat.

Me pelkäämme edelleen, vaikka valomme ovat sähköisiä ja tarinamme digitaalisia. Mitä me voimme saada näistä tarinoista nyt, kun elämme oman aikamme laajimman pandemian päiviä ja öitä?

Elokuvissa ja romaaneissa maailma on loppunut moneen kertaan ja virukset pyyhkineet ihmiskunnan pois yhä uudestaan. Yksi maailman suosituimmista tv-sarjoista on vuosien ajan ollut The Walking Dead (2010–), jossa suuri osa ihmiskunnasta on muuttunut mielettömiksi zombeiksi.

Zombiapokalypsilla on aika vähän tekemistä tämän hetken jatkuvan käsienpesun tai etätyön ja lastenhoidon yhteen­sovittamisen kanssa. Kuolema katselee kuitenkin molempien takaa.

Vaikka maailma on sulkemassa oviaan ja me varastoimme vessapaperia, olemme onneksi vielä kaukana myös Cormac McCarthyn Tie-romaanin (2006) niukkuuden kurimuksesta, jossa ihmisistä todella on tullut petoja.

Fiktio tekee tätä. Se vie tilanteet äärimmilleen. Asetelmat ovat kuvaannollisia.

Nobel-voittaja Albert Camus’n (1913–1960, kuvassa) romaani Rutto (La Peste, 1947) kertoo ihmisistä kulkutaudin kourissa. Kuva: Loomis Dean / The Life Picture Collection

Tämä epäsuhta todellisuuden kanssa näkyi jo varhaisessa pandemiadystopiassa, Mary Shelleyn romaanissa The Last Man (1826). Shelleyn tarina kertoo nimensä mukaan kulkutaudista selviävästä viimeisestä ihmisestä.

Pandemia on tarinoissa yleensä vain metafora, keino kertoa jotain ihmisestä. Camus’n Rutto on lopulta vertauskuva natsien miehittämästä Ranskasta ja elämän absurdiudesta ennemmin kuin realistinen kuvaus paiserutosta.

Maailmanlopun tarinatkaan eivät kerro tautien leviämisestä ja siitä, miten ne tuhoavat entisen. Ne eivät oikeastaan edes kerro maailmasta meidän jälkeemme.

Ne kertovat ensinnäkin siitä, miten järjestelmämme eivät kestä, koska ne eivät pysty vastaamaan uuteen mutta silti niin muinaiseen uhkaan: näkymättömään, ihon alla etenevään virukseen, joka livahtaa jokaisen karanteenialueen verkkoaidan läpi.

Ennen kaikkea ne kertovat siitä, mitä me tekisimme siinä tilanteessa, miten me olisimme voimattomia, mutta lopulta löytäisimme ratkaisun ja jatkaisimme elämää. Miten ihminen lopulta selviäisi.

Ydinsodan, pandemian tai zombiapokalypsin jälkeistä maailmaa kuvaavissa dystopioissa on vielä toisenkinlainen, synkkä viehätys. Näyttäessään miten tämä maailma voisi hävitä, ne tekevät meistä menneisyyttä. Filosofi Slavoj Žižekin mukaan vain katsoessamme omaa kulttuuriamme raunioina, käsitämme mitä historia todella on.

Apinoiden planeetta (1968) kuvasi maailmaa, jossa apinat hallitsivat ihmisten jälkeen. Kuva: Entertainment Pictures

Elokuvat näyttävät meille kuvia tästä.

12 apinaa -elokuvassa (1995) pandemian tuhottua ihmiskunnan villieläimet ovat vallanneet suurkaupungin rauniot. Apinoiden planeetan (1968) loppu­kuvassa näemme hiekkaan vajonneen Vapaudenpatsaan.

Näitä kuvia katsoessamme tunnemme nostalgiaa itseämme kohtaan. Katselemme ihmisten maailmaa, jonka ihmiset hukkasivat. Uusissa, viime vuosina tehdyissä Apinoiden planeetta -elokuvissa tarina on muuttunut kertomukseksi viruspandemiasta, joka pyyhkii pois ihmiset ja nostaa tilalle apinat.

Miksi me sitten tarvitsemme tarinoita pandemioista ja maailmanlopuista juuri nyt?

En usko, että niistä haetaan toivoa, koska usein nämä tarinat ovat aika toivottomia. En myöskään usko, että niistä haetaan lohtua tai ratkaisuja.

Luulen, että niitä luetaan ja katsotaan, koska ne ovat ylipäätään käsitettävissä. Luimme miten monta uutista ja kolumnia tahansa, virus vilahtaa aistiemme turvatarkastuksen ohi. Se on näkymätön, käsittämätön. Siitä ei saa otetta, sitä ei voi ymmärtää.

Kirjasta sen sijaan saa otteen. Elokuvaa katsoessa voi puolentoista tunnin ajan ymmärtää. Se antaa tunteen hallinnasta. Saman tunteen takia ihmiset hamstraavat vessapaperiakin. Jotta voisi tehdä edes jotain läheistensä eteen. Albert Camus on vessapaperia hengelle, joka ei osaa rauhoittua. Sitä tarvitaan.

Fiktio antaa merkitystä ja syventää ymmärrystä. Se saa näkemään suljettujen silmäluomien ja ovien läpi. Se saa tuntemaan, miten vieraskin ihminen kärsii.

Tarinat myös tarjoavat meille vastauksia kysymykseen, joka on ehkä se kaikkein vaarallisin, mutta itsepintainen kuin virus:

Miksi?

Miten tähän kysymykseen vastaa Tartunta-elokuva, jota nyt katsotaan paljon?

Se ja esimerkiksi 1990-luvun ebolan aikaan ilmestynyt Tuntematon uhka (1995) tekevät pandemian nujertamiseksi taistelevien viranomaisten työstä trillerin. Ne ovat jännittäviä kertomuksia, joissa on jättimäinen panos, koko ihmiskunnan selviäminen. Valinnat ovat valtavia, kun uhriluvut kasvavat.

Tartunta on realistinen kuvaus taistelusta vaarallista pandemiaa vastaan. Elokuvassa etenee tauti, joka muistuttaa paljon covid-19:ää, mutta on huomattavasti tappavampi.

Elokuvan alkupuoli kuvaa sitä, miten tutkijat jahtaavat tartuntaketjuja ja yrittävät eristää tartunnan saaneita. Kun taudista tulee pandemia, yhteiskuntarauha rikkoutuu. Yhdysvallat vajoaa anarkiaan ja väkivaltaan.

Kiihkeä jännitystarina etenee kohti lopullista paljastusta. Siinä nähdään, miten virus sai alkunsa Kiinassa. Lepakko pudottaa banaanin sikolättiin, sika syö banaanin ja ihminen teurastaa ­sian.

Asiantuntijat ovat kehuneet kuinka Tartunta kuvaa tätä alkua täsmälleen oikein. Monet viime vuosikymmenien vaarallisista kulkutaudeista ovat todellisuudessakin saaneet alkunsa juuri Kiinassa siirtymällä eläimistä ihmisiin.

Niin kauan kuin kysymme miksi, tiede ei riitä antamaan vastausta. Se kertoo vain miten. Tarvitaan jotain, mikä puhuttelee tunteitamme.

Eläimestä ihmiseen siirtyminen herättää tunteita. Se on rajan ylitys, jossa on jotain perustavalla tavalla epähygieenistä, joku voisi jopa sanoa ”luonnotonta”. Tämä on kuitenkin turhan helppo tunnetason vastaus.

Yhdistämme puhtauden terveyteen, syystäkin. Viemäröinti, antibiootit ja rokotukset ovat maailman tärkeimpiä keksintöjä. Emme silti ole niin ”puhtaita” kuin usein ajattelemme. Virusten ja mikrobien siirtymien lajien välillä on täysin luonnollinen asia. Vetämämme rajat ovat sen sijaan ”luonnottomia”, jos tätä kyseenalaista sanaa ylipäätään halutaan käyttää. Tällaisia rajoja ei ole olemassa kuin ajatuksissamme.

Ihomme, jota nyt puhdistamme toistuvasti saippualla ja käsidesillä, on paljon huokoisempi kuin ehkä ajattelemme.

Kun puhutaan hygieniasta, kyse on hyvin henkilökohtaisista peloista ja huolista. Niitä voi olla vaikea edes pukea sanoiksi, mutta ne ajavat meitä toimimaan. Tässä on luultavasti toinen syy sille, miksi kaupoista loppui ensimmäisenä vessa­paperi.

Pidämme helposti toisia kulttuureita likaisina. Kiinalaiset torit, joilla myydään villieläimiä ­ruuaksi ovat meille länsimaalaisille helppo kuva virusten alkuperäksi. Tähän liittyy helposti ongelmallisia asenteita, jopa suoranaista rasismia.

On helppo sanoa että syypää ovat kiinalaiset jotka syövät eläimiä, joita ei saisi syödä. Tällainen luokittelu on kuitenkin käytännössä peräisin Raamatusta.

Parempi vastaus pandemiaa koskevaan miksi-kysymykseen löytyykin Tartunta-elokuvan alusta.

Matt Damon esittää pääosaa Steven Soderberghin menestyselokuvassa Tartunta (Contagion, 2011), joka on realistinen kuvaus tappavasta pandemiasta. Elokuvan katselumäärät nettipalveluissa kasvavat. Kuva: Claudette Barius / Warner Bros

Matkustaja yskii lentokentällä. Elokuvan alussa kuva siirtyy nopeasti kaupungista toiseen, ja ruudulla lukee kuinka monta miljoonaa asukasta niissä on. Katsomme maailmaa kuin no­peasti leviävän viruksen näkökulmasta.

Tartunnan maailma on meidän maailmamme, samalla pulssilla sykkivä, tuhansien lentoreittien yhdistämä maailma, jossa joku on aina hereillä ja joku on aina matkalla jonnekin. Mutta tämä on myös virusten maailma.

Tartunta-elokuvaa kannattaisi katsoa ennemmin kuvana lentomatkustamisen riskeistä kuin kiinalaisen ruokatorin eksoottisesta vaarallisuudesta.

Camus’n Rutto-romaanissa ratkaisu on kaupungin porttien sulkeminen. Menneinä aikoina se oli ainoa mahdollinen vaihtoehto. Romaanissakin se lopulta toimii. Yhteisö kärsii hirvittävästi ja ihmisyys on koetuksella, mutta lopulta rutosta selvitään.

Maailmassa, jossa lepakon pudottama banaani voi aiheuttaa perhosefektinä tuhansien ihmisten kuoleman, se saattaa olla edelleen ainoa vaihtoehto. Juuri nyt maa toisensa jälkeen ilmoittaa porttiensa sulkemisesta.

Olennainen kysymys on, suljemmeko portit, jotta meidän tartuntamme ei leviäisi teille, vai jotta teidän tautinne ei saastuttaisi meitä? Voisimmeko tehdä sen molemmista syistä?

Me täällä planetaarisen yhteisön yläluokassa voimme sulkea ovemme, kuin Edgar Allan Poen novellin Punaisen kuoleman naamion (1842) henkilöt ja jatkaa tanssiaisiamme.

Virukset ylittävät lajien, val­tioiden ja yksilöiden rajat. Ne ovat näkymättömän pienestä koostaan huolimatta suuria demokratisoijia. Poen novellin lopussa kuolema astuu juhlasaliin ja pilaa tunnelman.

Sosiaalinen eristäytyminen on paras keino, jonka tällä hetkellä tiedämme viruksen laajenemisen estämiseksi. Sitä lentämisen rajoittaminenkin tarkoittaa.

Normaalin elämän jatkaminen karanteeniolosuhteissa on kuitenkin toinen suuri haaste.

Tartunta-elokuvassa päähenkilön tytär valittaa isälleen menettävänsä paljon aikaa karanteenissa. Karanteenin psykologiset vaikutukset ovat ongelma myös todellisuudessa.

Vanhat läheisemme ovat riskiryhmässä viruksen vaikutukselle. Mutta lapset ja nuoret ovat riskiryhmässä ajan vaikutukselle. Kun päivät kuluvat samanlaisina suljettujen ovien takana, ne tuntuvat kuluvan hukkaan.

Elokuvassa isä järjestää tyttärelleen koulunpäättäjäistanssin olohuoneessa. Tällaisia asioita me joudumme kohta miettimään ja löytämään niihin ratkaisuja.

Kirjallisuudesta löytyy tähänkin ehdotuksia. Decamerone on yksi eurooppalaisen kirjallisuuden suurimpia klassikoita. Sen kehyskertomuksessa joukko nuoria lähtee ruttoa pakoon Firenzestä 1300-luvulla. Giovanni Boccaccion teoksessa he viihdyttävät toisiaan tarinoilla karanteenissa ollessaan. Jokainen saa yhtenä päivänä päättää, mistä aiheesta kerrotaan tarinoita. Karanteeni voi myös aidosti demokratisoida.

Tätä tarinat tekevät. Ne ovat tapa kuluttaa aikaa merkityksellisellä tavalla, myös yhdessä.

Tarinat kertovat meille uusista maailmoista ja uusista tavoista olla. Pelkkien tapojen muutoksista ei ehkä ole tarinaksi asti, mutta ne voivat olla osa tarinan maailmaa. Tieteiskertomuksissa tällaiset pienet asiat ovat usein vain sivulauseita, se miten usein kädet pestään, miten ruokaa laitetaan. Mutta siellä ne ovat, pienissä asioissa, niissä joista elämä lopulta koostuu.

Pienet muutokset saattavat olla vasta alkua. Olemme ehkä isojen mullistusten äärellä. Koronavirus vaatii meiltä ristiriitaista ymmärrystä.

Samaan aikaan, kun meidän on rajoitettava liikkumista ympäri maapalloa, meidän täytyy hyväksyä, että elämäntapamme ei ole ainoa oikea. Kenenkään elämäntapa ei ole ongelmaton.

Biologi Tuomas Aivelo muistuttaa, että kun ebolan leviämistä rajoitettiin Länsi-Afrikassa, siellä ihmisten piti opetella uusia tapoja. On olennaista poistaa mielistämme kaikki ylimieliset ajatukset ”barbaareista”, joiden täytyy opetella meidän tavoillemme ja sen sijaan tajuta, että meidänkin on opittava uusia tapoja ja opittava pois monista vanhoista.

Tulevaisuudessa meidän on mietittävä, miten löytää tasapaino vierauden pelon lietsonnan ja perustellun kotona pysyttelemisen välillä, syvällä ajatuksissamme ja tunteissamme. Miten toteuttaa karanteeni ja tehdä silti yhteistyötä, rakentaa yhtei­söjä eikä muureja?

Tässä meillä on apunamme taide ja kulttuuri.

Fiktio, joka rohkeasti spekuloi toisenlaisilla tavoilla olla ja järjestää yhteiskuntamme on yksi tapa hahmottaa uutta ymmärrystä. Vaikeaa se on, yrittää miettiä mitä olisi toisenlainen maailma.

Tartunta-elokuvan käsikirjoittajaa Scott Z. Burnsia on haastateltu tuoreen pandemian aikaan. Hänen mielestään ennen kuin lääketiede löytää ratkaisun, on vain yksi parannus­keino. Me itse.

Asiat ovat muuttuneet ja meidän pitää myös muuttua. Tarinat ovat inspiraatiota muutokselle ja siksi niin arvokkaita.

Ne ovat antibioottia apatialle ja rokotetta pelkoa vastaan.