Kontrabassoa yksin ja yhtyeessä: Suomen työllistetyimmät jazzbasistit Ville Herrala ja Antti Lötjönen saivat viimein valmiiksi ensimmäiset omat levynsä - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Levyarvostelu

Kontrabassoa yksin ja yhtyeessä: Suomen työllistetyimmät jazzbasistit Ville Herrala ja Antti Lötjönen saivat viimein valmiiksi ensimmäiset omat levynsä

Viikon levyvalinnoissa täydet tähdet saavat albumit, jota muistuttavat musiikillisen elämän jatkumisesta tavalla tai toisella.

Eturivin jazzbasistit Antti Lötjönen (vas.) ja Ville Herrala ovat kumpikin julkaisseet ensimmäisen oman albuminsa. Kuva: Jussi Partanen, Kalle Koponen / HS

Julkaistu: 17.3. 14:03

Albumi, jazz

Ville Herrala: Pu:. We Jazz Records. ★★★★

Antti Lötjönen: Quintet East. We Jazz Records. ★★★★

Basisti Ville Herralan piti esiintyä tällä viikolla tilaisuudessa, jollainen voi osua kohdalle vain kerran elämässä. Hän aikoi esitellä juuri julkaistun ensimmäinen sooloalbuminsa jazzkonsertissa, jonka tunnetuin muusikko olisi ollut yksi hänen omista suosikeistaan, kontrabasisti Dave Holland.

Valitettavasti Savoy-teatteriin torstaiksi suunniteltu konsertti kaatui koronavirukseen, eikä Herralan 40, tulevista esiintymistä ole tarkkaa tietoa.

Onneksi epätietoista odotusta paikkaa nyt erinomaisesti Pu:, se esittelemättä jäänyt sooloalbumi.

Herralan kaltaisilla kokeneilla, mutta taustalla pysyttelevillä jazzmuusikoilla on toisinaan tapana kokeilla kykyjään oman musiikin tekijöinä, jopa solisteina. Vaikka harvemmin näin ja vielä harvemmin näin heti ensiyrittämällä.

Mutta neljän tunnin studioses­siosta valikoitu Pu: onkin levy, jolla hän soittaa vain itse ja vain kontrabassoa. Ja sitäkin akustisesti ilman reaaliaikaisia säätölaitteita – kuten luuppereita ja samplereita.

Neljääntoista pieneen kappaleeseen jaettu Pu: on siis sooloalbumi kirjallisimmassa merkityksessä ja ehkä vasta toinen suomalaisen jazzin historiassa.

Ellei tiukasti määritellen peräti ensimmäinen, sillä kontrabasisti Uffe Krokforsin soololevyllä The Incense of All Our Prayers (2007) oli viiden improvisaation ohella neljä sävellystä.

Herrala ei ole säveltänyt levylle mitään, vaikka on varmasti suunnitellut ennalta.

Sitä paitsi, pian kaksikymmentä vuotta päätoimisesti soittanut ja levyttänyt ammattilainen ei voi nyhtää tyhjästä, eikä se ole edes tarkoitus. Ellei hetkellisesti: basistina Herralan työ perustuu osittain siihen silmänräpäykselliseen vastavuoroisuuteen, jota improvisoinniksi kutsutaan.

Tosin soololevyllä tilanne on täysin toinen, sillä tiimipelaajaksi itsensä määrittelevällä Herralalla ei ole nyt tiimiä. Miten silloin voi soittaa sitä, mitä musiikki milloinkin sanelee tai tarvitsee.

Kontrabasson, sooloalbumin ja improvisoinnin kolmiyhteys voi sytyttää varoitusvalon uuvuttavasta egotripistä, jonka jaksavat tarpoa vain omistautuneimmat, uteliaimmat.

Mutta Herrala ei piinaa pituudella, eikä alleviivaa solistisia avujaan. Kappaleet ovat lyhyitä miniatyyrejä – vajaasta minuutista runsaaseen kolmeen – sekä yleensä suoraan ytimeen meneviä, kontrabasson kokonaisvaltaista haltuunottoa korostavia.

Yhdellä tasolla Pu: on myös yhden kontrabasistin yhteenveto siitä, miten moninaisilla tavoilla kontrabassoa voi soittaa – sormilla, jousilla ja syömäpuikoilla sekä koputellen ja oletettavasti myös superpalloilla.

Kappaleiden nimet (Pu: 1 – Pu: 14) eivät apuvälineitä paljasta, ja parempi niin. Numerointi jättää tilaa kuvittelulle – enemmän kuin työversioon keksityt kappalenimet Kahden jousen kihnutus, Pizzicatomeditaatio ja Syömäpuikkotremolo.

Herralan albumissa riittääkin pientä pureskeltavaa pitkäksi aikaa ja ehkä se saa kuuntelemaan bassoa toisin – sitten kun se on taas yksi toisten joukossa, taustalla.

Omalla tavallaan samaa kokeilee Herralan aikalainen, häntä vielä työlliste­tympi ja levyte­tympi Antti Lötjönen, 39.

Ja tosiaan, sadalla jazzalbumilla soittava Suomen epävirallinen ykkönen on myös pidätellyt omaa levyä aina näihin päiviin. Huhtikuussa julkaistava Quintet East ei ole silti yhden yritys Herralan tapaan, vaikka sisältää kaksi soolokappaletta, levyä jäsentävät Monograph I ja Monograph II.

Lötjönen on myös tässä omassa kvintetissä ennen kaikkea kokonaisuuteen sulautuva, muita musikaalisuudellaan tukeva ja kannustava yhtyemuusikko. Kuten on muun muassa Mikko Innasen, Timo Lassyn, Teppo Mäkysen, Verneri Pohjolan ja Aki Rissasen kokoonpanoissa sekä Ilmiliekki Quartetissa ja Ricky-Tick Big Bandissa.

Viime joulukuussa taltioidun Quintet Eastin erottaa tietysti se, että levyn sävellykset ovat yhtä vaille Lötjösen ja oletettavasti hänen yksityisimpiä mieltymyksiään heijastavia.

Mutta millaisten? Yksi vahva vihje on albumin ainoa laina, tele­visiosarjatunnus Mary Hartman, Mary Hartman, josta Ornette Coleman ja Charlie Haden levyttivät versionsa 1977, kolme vuotta ennen Lötjösen syntymää.

Hän onkin Hadenin tavoin ytimeltään modernisti, joka ei hae koskaan huomiota – ja saa sen joka kerta tunnistettavalla käsityöläisyydellään.

Kriitikon valinnat: Vanha voi olla uutta ja samalla ajatonta

Albumi, Jazz

Carla Bley Trio: Life Goes On. ECM.

★★★★★

Suomessa lokakuussa poikennut pianisti Carla Bley sanoo, että on onnekseen saanut säveltää, sovittaa ja soittaa aina mieltymystensä mukaan ilman tuottajien ja julkaisijoiden väliin­tuloa. Ja kyllä sen kuuleekin – tasaisen varmasta sekä ajoittain vähän yllätyksettömältä vaikuttavasta jäljestä. Bleyn rumpalittoman trion neljäs levy on oivallinen esimerkki tästä petollisuudessa: sen voi ohittaa ensin samana vanhana, mutta kertaaminen osoittaa elämän edenneen vaikka takerrellen. Kokonaisuutta kohentaa erityisesti, että sävellykset ovat temaattisia, eri tavoin hahmoteltuja tarinallisia sarjoja.

Albumi, Jazz

Pauli Lyytinen Magnetia Orkesteri: Hypnosis. Eclipse Music. ★★★★

Viisi vuotta vaikuttaneen Pauli Lyytinen Magnetia Orkesterin piti aloittaa maanantaina Porista kymmenen konsertin julkaisukiertue. Se peruuntui, mutta ehkä musiikki liikkuu yhä jossain muodossa. Syytä olisi, sillä saksofonisti ja säveltäjä Pauli Lyytisen perustaman akustisen jazzkvartetin melko mietiskelevä myöhäismodernismi tuntuu saavuttavan toisella albumilla hypnoottisen ulottuvuuden. Kyse on siis vuorovaikutus­tilanteesta, jossa kaikki soittavat yhteen ääneen – vaikka on etuoikeus kuulla ihmisäänistä Verneri Pohjolaa myös tällaisessa, vähän ”vapaammassa” yhteydessä.

Albumi, soul

Gil Scott-Heron, Makaya McCraven: We’re New Again. XL Recordings. ★★★★★

Rumpali ja tuottaja Ma­kaya McCraven on liian nuori muistamaan laulaja, lauluntekijä ja yhteiskuntakriitikko Gil Scott-Heronin (1949–2011) parhaita päiviä. Mutta tähän poikkeukselliseen tilaustehtävään McCravenilla on erinomaiset valmiudet, sillä hän on yhdistellyt levyillään jazzia, soulia ja elektronimusiikkia tavalla, joka kuulostaa aina luontevalta, kaikkien ytimiä ymmärtävältä. Scott-Heronin viimeiseen ja pelkistettyyn albumiin (2010) perustuva We’re New Again ylittää ne silti yleisen tarttumapintansa ja yksityisen tarinankertojansa takia. Vanha levy on kuin uusi, ja samalla ajaton.

Albumi, jazz

Superposition.

We Jazz.

★★★★

Rumpali Olavi Louhivuoren puolitoista­vuotias Superposition on pudottanut sitten viime kuuleman nimestä huutomerkin – ja parempi niin, sillä sen kanssa kannattaa olla varovainen. Eikä se olisi loppuun enää sopinutkaan, sillä kvartetin ensialbumin kappaleet ovat räyhäkkään free-henkisen alkurykäisyn jälkeen kohtuullisen hitaita ja keskustelevia, jopa kuiskailevia. Sävellykset ovat suurimmaksi osaksi Louhivuoren, mutta ytimessä ovat ymmärrettävästi yhtyeen sakso­fonistit, ilmeisen intensiivisesti toisiaan kuuntelevat Linda Fredriksson (baritoni, altto) ja Adele Sauros (tenori).

Seuraa uutisia tästä aiheesta