Voi pojat! - Kulttuuri | HS.fi

Voi pojat!

Kaikki tietävät Tatun ja Patun, Aino Havukaisen ja Sami Toivosen lastenkirjahahmot. Tässä jutussa näyttelijät Antti Timonen ja Paavo Kääriäinen kertovat, miten he hyppäsivät parivaljakon nahkoihin.

Julkaistu: 26.3. 2:00

Antti Timonen (vas.) on Tatu, Paavo Kääriäinen Patu. Kuva: Heidi Piiroinen / HS

Mikä on Tatun ja Patun olennaisin ulkoinen piirre? Toisella on silmälasit ja toisella ei.

Mutta ennen kaikkea: molemmat ovat kaljuja – jos päälaen hiustupsua ei lasketa.

Ei siis kai ole ihme, että tie Tatun tai Patun rooliin kulkee hiuskysymysten kautta. Kun teatterinjohtaja kysyi käytävällä vastaan tullessaan näyttelijä Antti Timoselta, onko tämä kovin mustasukkainen omasta tukastaan, oli homma selvä.

”Vastasin, että olen siinä käsityksessä, että minulla ei ole omaa tukkaa. On teatterin tukka, jota saan lainata vapaa-ajalla”, Timonen kertoo.

Sananvaihdosta on nyt aikaa noin vuosi, ja ensi syksynä Tatu ja Patu Helsingissä -näytelmän pitäisi saada ensi-iltansa Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. Timonen esittää Tatua.

Patu, Paavo Kääriäinen, kuuli hänkin roolista päänsä kautta. ”Pienen merenneidon roolia varten tuottaja kysyi, voisinko leikata hiukset pois – ja että olisi ehkä yksi toinenkin juttu.”

Pienessä merenneidossa Kääriäinen näytteli Kieroa ja Timonen Lieroa. Parivaljakon toisena osana toimiminen on siis jo hyvinkin tuttua.

”Olenkin sanonut, että Antti on teatterin mulle antama turva-aikuinen. Olemme myös pukkarikavereita”, Kääriäinen sanoo hymyillen.

Antti Timonen, 42, on näytellyt kaupunginteatterissa vakituisesti parikymmentä vuotta, Kääriäinen, 29, puolitoista.

Tatulla on silmälasit, Patu on prillitön. Kuva: Aino Havukainen ja Sami Toivonen

Aino Havukaisen ja Sami Toivosen lastenkirjahahmot Tatu ja Patu olivat molemmille tuttuja ennestään. Kääriäinen muistelee nähneensä teatterisovituksista Tatun ja Patun Suomen.

Paljon Tatuja ja Patuja tyttärelleen lukenut Timonen puolestaan on tulevan näytelmän harjoitusprosessin aikana joutunut esittämään ukaasin:

”Yhdessä vaiheessa sanoin hänelle, että luetaan mitä tahansa muuta, mutta ei Tatua ja Patua.”

Se ei johdu kyllästymisestä, vaan siitä, miten näyttelijän mieli työskentelee.

”Normaalisti, kun rakentaa roolihenkilöä, se muhii mielessä. Kun vaikka kotihommia tehdessä tulee mieleen joku juttu, sen voi kirjoittaa muistiin. Nyt huomasin, että siinä vaiheessa, kun luen lapselle kirjaa, en halua miettiä, että tuossa olisi kikka, jota voisi kokeilla.”

Myös Tatun ja Patun parivaljakkous tuo roolin rakentamiseen oman lisänsä, Timonen sanoo.

Vaikka kirjailijoiden ohjeissa kerrottiin selvästi, että Tatu ja Patu eivät ole Tupu, Hupu ja Lupu -tyyppisiä hahmoja, jotka ­reagoisivat asioihin samalla tavalla ja yhtä aikaa, eivät näyttelijät voi lähteä sooloilemaan.

”Meidän täytyy koko ajan käydä dialogia, että miten tehtäisiin tuo ja miten tämä”, Timonen sanoo.

Millaisia hahmoja Timonen ja Kääriäinen sitten lähtivät tekemään? Millaisia tyyppejä Tatu ja Patu ovat?

”Saimme kirjailijoiden kirjoittamat luonnehdinnat hahmoista ja koko Tatun ja Patun maailmasta. Se antoi aika hyvät suuntaviivat”, Timonen sanoo.

Hän kertoo saaneensa heti tärkeän herätyksen. ”Olin aina jotenkin ajatellut, että nämä ovat lapsia. Kirjailijoiden tekstissä oli kuitenkin selkeästi, että Tatu ja Patu ovat määrittelemättömän ikäisiä aikuisia. ”

”Joilla on lapsenomainen suhde maailmaan”, Paavo Kääriäinen täydentää ja jatkaa:

”Kirjojen kuvat ovat niin voimakkaita, että niistä sai hyvin mielikuvia. Olen yrittänyt näyttämöllistää ne, ettei synny pelkkiä karikatyyrejä. Pyrin siis omalla näyttelemiselläni rakentamaan kirjoista tutun Patun eläväksi ihmiseksi.”

Kun ihmiset lukevat kuvakirjoja, he pystyvät kuvittelemaan hahmoille liikkeet. Kääriäinen pyrkii omalla näyttelijäntyöllään toimimaan ikään kuin toiseen suuntaan: muuttamaan kuvitellun toiminnan näkyväksi.

”Silloin lavalla oleva Patu voi äärimmäisyyksissään olla yhtä tunnistettava ja samastuttava hahmo kuin kirjojen Patu.”

Tatu ja Patu... Kuva: Heidi Piiroinen / HS

...vai näyttelijät Antti Timonen ja Paavo Kääriäinen? Kuva: Heidi Piiroinen / HS

Tatu ja Patu Helsingissä on lapsille suunnattu musiikkinäytelmä.

Lapsiyleisölle tehdään ja ei tehdä eri lailla kuin aikuisille, Timonen ja Kääriäinen sanovat.

”Varmaan jo käsikirjoituksessa asetetaan asiat tietyllä lailla silloin, kun näytelmä on suunnattu lapsille. Mieluummin kuitenkin sanoisin, että jokainen näytelmä itsessään on erilainen”, Kääriäinen pohtii.

Timonen on samaa mieltä. ”Me pyritään täällä tekemään määrätietoisesti kunnianhimoista teatteria, rima on yhtä kor­kealla, tehtiin sitten lapsille tai aikuisille. Tai tehtiin sitten musikaalia tai farssia tai draamaa.”

Tatun ja Patun Helsingissä ohjaa Sami Rannila, joka onkin varsinainen erikoismies mitä tulee outolalaisen parivaljakon sovittamiseen teatterilavalle.

Rannila on tehnyt pitkään yhteistyötä Aino Havukaisen ja Sami Toivosen kanssa: hän on ohjannut ja dramatisoinut turkulaiseen Linnateatteriin esitykset Tatun ja Patun Suomi 2013, Tatu ja Patu pihalla 2015 ja Tatu ja Patu työn touhussa 2017.

Näyttelijä Paavo Kääriäisen (vas.), ohjaaja Sami Rannilan ja näyttelijä Antti Timosen ulkonäössä on jotain samaa. Kuva: Heidi Piiroinen / HS

Uusimman Tatun ja Patun käsikirjoitusta on ollut kirjailijoiden ja Rannilan lisäksi tekemässä kaupunginteatterin dramaturgi Henna Piirto.

Timosella ja Kääriäisellä on alkamassa Tatun ja Patun läpimenoharjoitukset, joten päästetään heidät maskeeraukseen. Istutetaan tilalle haastattelupöytään ohjaaja Rannila ja kysytään ensin yksinkertaisesti:

Tatu ja Patu, miksi?

”Siinä on monta juttua. Ensinnäkin Tatu ja Patu mahdollistaa sen, että voi leikkiä teatterilla. Me emme yritäkään luoda täydellistä visiota vaan yritämme näyttää, että tässä on kyse teatterista.”

Toiseksi Rannila mainitsee Tatun ja Patun olevan hyvä esimerkki siitä, miten katsotaan ulkopuolisen silmin tuttuja ­asioita.

”Se on sukua klassisille mykkäfilmikomedioille, kuten joillekin Chaplinin hahmoille tai Buster Keatonille. Tatu ja Patu ovat ulkopuolisia, jotka tulevat ja näyttävät, mitä me teemme.”

Kolmas tärkeä seikka on outolalaiskaksikon absurdi huumori.

”Tatu ja Patu lähtevät aina täysillä mukaan kaikkeen, mitä he näkevät ja kokevat.”

Rannilaa naurattaa, kun hän jatkaa: ”Mutta todennäköisesti niin, että he käsittävät väärin.”

Ohjaaja mainitsee, että syksyn esityksessä on luvassa ainakin Tatusta ja Patusta hyvin vaaralliselta tuntuva tilanne ja lastenvaunut raiteilla. Ja kun Helsingissä ollaan, ei Stadin slangia ole unohdettu.

Taas Rannilaa naurattaa.

”Tatu ja Patuhan puhuvat perussuomea. Muut hahmot ovat enemmän tai vähemmän stadilaisia, ja sitten on tietenkin yksi wannabe-stadilainen, Jori-serkku. Hän käsittää slangin väärin.”

Parikymmentä vuotta teatteria tehneelle Sami Rannilalle teatterin leikinomaisuus on keskeinen juttu koko taidemuodossa.

”Harvassa ammatissa saa leikkiä näin. Vaikka työssä on hankalia hetkiä ja turruttavaa toistoakin, on me usein vitsailtu, miten kiva on kertoa lapselle työpäivän jälkeen, että ’no kuule tänään me pistettiin mun pää, jossa oli sellainen töyhtö, ruuvipuristimeen ja föönattiin, että näyttäisi, että töyhtö heiluu tuulessa’.”

Leikki ja keksiminen on kirjoittamisvaiheen ja harjoitteluvaiheen suola. Esitysvaiheessa juju on välitön palaute – ja yhteisöllisyys.

”Teatterissa on se yhteisöllisyys yleisön kanssa. Esitystä ei ole ilman yleisöä eikä jälkikäteen.”

Etenkin lastenesityksissä palaute on suoraa, eivätkä lapset tee mitään kohteliaisuudesta.

”Reaktiot tulevat sillä hetkellä. Yleisin tykkäämisen muoto on se, että lapset seuraavat. Esityksen jälkeen ne taputtavat kolme sekuntia. Sitten ne lähtevät.”

Lavastuksen näytelmään tekee Markus Tsokkinen, vi­deoprojisoinnit Nuutti Koskinen ja musiikin Kari Mäkiranta.

”Markus ja Nuutti tekevät yhteistyötä: Markus on luonut elementit ja Nuutti pitkälti sen, mitä elementteihin tulee, ja me kaikki on alusta asti keskusteltu. Markuksella on aina hyvät ja hienot visiot. Hän pitää huolta siitä, että se on myös itselle kivaa. Se on just sitä leikkimistä!”

Musiikissa on haettu ”tarttuvaa mutta ei yksinkertaista”.

”Mä pidän kiinni siitä, ettei mene liian ufoiluksi, Kari taas pitää huolen, että on tarpeeksi musiikillista haastetta. Todella paljon musiikkia ja ääntä on läpi koko jutun.”

Tärkeä vinkkeli kaikessa on tietyllä lailla opetuksellinen, Rannila kuvaa. Näyttämölle halutaan konkretisoida teatterin ja elokuvan ero.

”Näytämme, miten asiat syntyvät näyttämöllä, emme yritä täydellistä illuusiota. Että joku esimerkiksi lentäisi oikeasti. Jos joku lentää, niin näytämme, miten hänet hinataan kattoon. Välillä lavalla puhutaan näyttämömiehille, tuodaan esiin, että tämä on isompikin juttu kuin vain se, mitä näkyy lavalla.”

Kirjan muokkaamisessa näyttämölle on olennaista kirjan idean siirtyminen.

”Se, että kuva muutetaan näyttämötoiminnaksi, voi vaatia sitä, että muutetaan paljonkin. Mutta niin, että jos kuvan idea on olla hölmö mutta hellyttävä, se pysyy hölmönä mutta hellyttävänä.”

Tehdessään yhteistyötä Aino Havukaisen ja Sami Toivosen kanssa Sami Rannila on huomannut, että he teatterissa oikeastaan purkavat kirjailijoiden työtä. Hän näyttää kuvaa kirjasta:

”Tässä Tatu ja Patu katsovat hämmästyneesti jotain asiaa. Aino ja Sami ovat kertoneet tekevänsä monesti niin, että toinen heistä hakee halutun asennon ja toinen piirtää. Me teemme toisin päin: otamme kuvan ja puramme sen takaisin liikkeeksi.”

Haastatteluhetkellä Tatu ja Patu on viittä vaille valmis – vaikka ensi-ilta on vasta syksyllä. Tällaista esitystä, joka tehdään valmiiksi, jätetään odottamaan ja lämmitetään sitten ennen ensi-iltaa, kutsutaan Rannilan mukaan yliheitoksi.

”Tämä on oikeastaan yliheiton yliheitto, kun melkein sama porukka harjoittelee ennen ensi-iltaa valmiiksi Päiväni murmelina.”

Murmelin suunniteltu ensi-ilta on elokuussa, kaksi viikkoa ennen Tatua ja Patua.

Rannila sanoo, ettei työtapa juuri vaikuta ohjaajan työskentelyyn. Hän virnistää. ”Paitsi että kaikki ovat jo unohtaneet, mitä piti tehdä sitten, kun aloitetaan.”

Muistatko itse?

”Muuuistan.”

”Ja kyllä noikin muistaa.”

Näyttelijät Antti Timonen ja Paavo Kääriäinen haluavat tehdä näyttämölle eläviä hahmoja, ei karikatyyrejä. Kuva: Heidi Piiroinen / HS