Innostuin teatteriesitysten striimaamisesta, mutta sitten tajusin kaipaavani ihmisten keskelle - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Kolumni

Innostuin teatteriesitysten striimaamisesta, mutta sitten tajusin kaipaavani ihmisten keskelle

Teatteri on vain teatteria, mutta peruutettu kevät on silti murheellinen ja herättää monia ristiriitaisia ajatuksia, kirjoittaa Sanna Kangasniemi.

Julkaistu: 26.3. 13:29

Voihan teatterien kevät: peruutettu.

Kun koronavirusepidemia sulki Suomen teatterit, heräsi monella kysymys: eivätkö teatterit voisi striimata esityksiään netin välityksellä?

Jotkin teatteriseurueet, kuten Teatteri Toivo, ovat niin jo tehneetkin.

Kuvituskuva

Jalostamo2-teatteriryhmälle esitysten tallentaminen on ollut tuttua jo kauan, ja nyt keväällä he laittavat nettiin katsottavaksi kolme teosta: Ice Ice Babyn, Bestiarion ja Radio Loven.

Itsekin innostuin ensin striimauksesta. Ajatus monien teosten katoamisesta vain muutaman esityskerran jälkeen tuntui musertavalta. Esimerkiksi Paavo Westerbergin ohjaamaa Sinivalasta ehdittiin ennakot mukaan lukien esittää Kansallisteatterissa kuusi kertaa.

Teatterin katoavaisuus on taidemuodon ytimessä. On myös niin, että teatteri on sittenkin vain teatteria, kuten Kansallisteatterin johtaja Mika Myllyaho sanoi, kun haastattelin häntä puhelimitse. Nyt ovat kyseessä paljon suuremmat asiat.

Silti kun mieli kulkee näiden outojen päivien luomassa vuoristoradassa, tunneailahdukset tulevat ja menevät. Yksi niistä on: voi milloin pääsen taas istumaan teatterikatsomon pimeyteen muiden ihmisten keskelle!

Ihmisten keskelle. Innostukseni teatterin katsomisesta netin välityksellä alkoi laantua.

Muistin, mitä Helsingin kaupungintetterin johtaja Kari Arffman mietti striimauksesta: ”Se on laastari.”

Toisaalta Espoon kaupunginteatterin johtaja Erik Söderblom sanoi haastattelussa: ”Jokainen muutos on mahdollisuus.”

Nyt voisi kokeilla uutta, muuttaa rajoja vapaudeksi.

Hyvä on myös Tampereen Työväen Teatterin johtajan Otso Kauton esittämä kysymys: ”Missä vaiheessa ihmisten halu kokoontua yhteen palautuu?”

Sitä ei tiedä kukaan.

Itse ehdin käydä tänä vuonna teatterissa yksitoista kertaa. Viimeinen kerta tällä erää oli keskiviikkona 11. maaliskuuta. Näin Kansallisteatterissa Jussi Lehtosen ohjaaman Undocumented Loven. Olen iloinen, että näin, mutta tuosta illasta muistan ennen kaikkea sen, että pienenkin yleisön keskellä tuntui epämukavalta.

Oli alkanut pelottaa.

On sanomattakin selvää, että ihmiset kestävät olla muutaman kuukauden ilman teatteria. Mutta samalla kun nyt keskitymme ennen kaikkea selviytymään epidemiasta, ei ole mahdollista olla kaipaamatta – tai olla olematta huolissaan siitä, miten taiteilijat ja teatterit tästä selviävät.

Hyvä on muistaa toisaalta sekin, mitä Mika Myllyaho myös sanoi: ”Tulee taas se hetki, että voimme nauttia teatterista yhdessä.”

PS. Ohjaaja Paavo Westerbergillä on avoimella Facebook-sivullaan hieno kokeilu: hän lukee joka ilta kohtaus kohtaukselta kirjoittamansa Sinivalaan tekstiä. Se ei ole sama kuin nähdä teos teatterissa, tietenkään. Mutta jos ei itse laita kuulokkeita korville ja kokeile, ei voi tietää mitä se on, mitä se voi itselle antaa.

Emmi Parviainen ja Elmer Bäck Kansallisteatterin kuusi kertaa esitetyssä Sinivalaassa.

Emmi Parviainen ja Elmer Bäck Kansallisteatterin kuusi kertaa esitetyssä Sinivalaassa. Kuva: Tommi Mattila

Seuraa uutisia tästä aiheesta