Radiosta soi presidentin toivoma Vesa-Matti Loirin laulu, ja minä itken taas – Pitääkö huolestua, jos poikkeusaikoina tunteet ovat näin pinnassa? - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Kolumni

Radiosta soi presidentin toivoma Vesa-Matti Loirin laulu, ja minä itken taas – Pitääkö huolestua, jos poikkeusaikoina tunteet ovat näin pinnassa?

Psykoterapeutti Marja Raskin mukaan etsimme menneisyydestämme jotain tuttua ja turvallista, johon voimme resonoida pelottavaa koronakokemustamme.

Vesa-Matti Loiri on levyttänyt lukuisia klassikon asemaan nousseita lauluja. Maailma on kaunis -laulun sanat ovat Vexi Salmen, sävel Kassu Halosen. Kuva: Juha Jormanainen / Lehtikuva

Julkaistu: 27.3. 10:42, Päivitetty 28.3. 13:11

Mikä ihme siinä on, että nykyään itkettää vähän väliä?

Presidentti toivoo radiossa Maailma on kaunis -kappaletta Vesa-Matti Loirin laulamana, ja minä vollotan.

Radion iskelmätunti soittaa Pave Maijasen kuplivan kesäisen Lähtisitkö-kappaleen – minä tyrskin niin, että eihän tässä mistään turvavälistä olisi enää apua.

Jotenkin on olo, etten ole edes ainoa, näinä poikkeusaikoina. Nyt itkettää, ja usein.

Mutta pitäisikö näistä musiikin jatkuvasti eteen tuomista tunteenpurkauksista huolestua? Ei kai tässä nyt itkemään pitäisi alkaa, vaan päinvastoin käydä energiseen taistoon vihulaista vastaan.

Säilyttää hyvä tsemppimieli, nami nami!

Soitan tätä juttua varten psykoterapeutti Marja Raskille. Hän lohduttaa, ettei ole syytä huoleen.

”Liikuttuminen on lahja”, hän muistuttaa. ”Sehän on ihmisyyttä, että liikutumme ja tunnemme tunteita.”

Raskin mukaan on päinvastoin niin, että herkistyminen vie meitä parempaan suuntaan. Siitä voimme saada voimia.

Siksi hän kehottaakin meitä nyt kuuntelemaan juuri sellaista musiikkia, mistä kukin itse voimautuu. Musiikkia, joka tuo lohtua.

Kannattaa myös mennä yksin metsään, piirtää, urheilla... Kaikilla meillä on se jokin oma juttumme, josta saamme ammennettua voimaa.

Jos kyynel siinä ohessa tirahtaakin silmään, sitä ei pidä pelätä. ”Et ole hajoamassa, se on ihan normaalia”, Rask lohduttaa.

Aina tunteenpurkaus ei ole silti hyvästä. Paljon on kiinni siitä, millaisia muistoja ja kokemuksia esimerkiksi musiikki meissä herättää.

Jos jostain kappaleesta tulee mieleen muistoja yksinäisyydestä, turvattomasta olosta, mistä tahansa ikävästä tapahtumasta omassa historiassamme, musiikki saattaa vaan lisätä ahdistusta. Silloin se lamauttaa meitä entisestään.

Koko ajan on kyse siitä, minkälaisista asioista musiikki meitä muistuttaa, Rask sanoo.

Itse huomaan hakeutuvani juuri nyt varsinkin nostalgisen ja hyvin melankolisen musiikin pariin. Suomalainen molli-iskelmä tuntuu kuin turvasatamalta. Katri Helenaa, Jukka Kuoppamäkeä ja Georg Otsia tänne näin, ja paljon!

Eikä siinä ole siis mitään pahaa, onneksi. Kun Miina Äkkijyrkkä toivoi radiossa vanhaa Paimenpoika-laulua, minä pillitin taas kerran.

Mutta samalla mieleni vaelsi lapsuuden aurinkoisiin kesiin mummolassa. Niille metsäpoluille, joilla tallustin lehmien kanssa. Iltalypsyllä isoäiti lauloi, lypsykone raksutti rauhassa, lehmät märehtivät hiljaisina. Pääskyset syöksyilivät kesäillassa. Maito oli aina rasvaista, yhtenäiskulttuuri voimissaan. Oi niitä onnenpäiviä.

Marja Rask huomauttaa, että vastapainoksi voisi toisinaan kuunnella jotain iloista ja pirteääkin musiikkia. Mutta jos olo on melankolinen, sitten olkoon niin.

”Emme me voi tunnetilaamme väkisin bumtsibumiksikaan muuttaa.”

Levylautasella tuntuu soivan nyt nostalginen musiikki, sen paljastaa jo radiokin.

Mutta kiinnostava ilmiö näinä poikkeusaikoina on ollut se, että ihmiset tuntuvat nojaavaan menneeseen lähes kaikessa muussakin. Yhdessä yössä Suomessa alkoi ehta uuskonservatiivisuuden aika.

Kaupoista on joka päivä hiiva loppu, kun väki loihtii kotiin pullantuoksua ja vaivaa rapeita aamiaissämpylöitä. Palapelit ja lautapelit tekevät yhtäkkiä kauppansa, kirja- ja elokuvaklassikot on kaivettu esiin, kukkia kasvatellaan. Metsäretkille Sipoonkorpeen ja Nuuksioon suorastaan jonotetaan.

Itse huomaan palanneeni taas tutun ja turvallisen Huutokauppakeisarin pariin. Katson jaksoja jo uusintoinakin. Siinä sarjassa ei ainakaan tapahdu mitään uutta ja yllättävää, eikä modernismi kiusaa.

Menneeseen nojautuminen tällaisella voimalla ja tällaisella joukolla on kai sekin merkki jostain. Mutta mistä?

Marja Raskilta löytyy siihenkin käypä selitys. Hänen mukaansa ihmisen mieli toimii niin, että etsimme menneisyydestä aina jotain tuttua ja turvallista, johon voimme sitten resonoida uuden, pelottavankin kokemuksemme.

Jos äiti on lohduttanut meitä pienenä tai opettaja kannustanut epätoivon hetkellä, jos koti on ollut pullantuoksuinen, saamme niistä loppuelämäksemme kokemuksia, jotka auttavat hädän hetkellä.

”Se on ihmisen normaali tapa. Yritämme etsiä rakennuspalikoita, joiden avulla selviämme”, Rask sanoo.

Leipominen, metsäretkeily, lautapelit – ne kaikki ovat Raskin mukaan esimerkkejä sellaisesta normaalista arjesta, joka auttaa meitä kriisitilanteessa. Psykoterapeutti suorastaan patistaa nyt tällaisen normaalin ja tutun pariin.

”On tärkeää, että muistamme syödä, nukkua, pukea vaatteet, pitää päivärytmistä kiinni, ulkoilla. Ne kaikki tuovat turvaa.”

Kaikenlainen ”kotoilu” ja ”normailu” on sitä paitsi Raskin mukaan oikein fiksu tapa käyttää sitä ylimääräistä aikaa, jota meillä on yhtäkkiä mielin määrin.

Se toinen vaihtoehto olisi ”kalja ja kaukosäädin -vaihtoehto”, eikä se ole lainkaan niin hyvä.

Mutta entä sitten, jos oma menneisyys ei ole ollut pullantuoksuinen? Tuskinpa silloin nostalgia auttaa. Tai jos musiikki tuo mieleen vain ahdistavia muistoja.

Silloin ei pidä ehdoin tahdoin nostalgiaan tukeutua eikä musiikkia kuunnella, tietenkään.

Juuri nyt kaikkein tärkeintä olisi säilyttää luottavainen olo, Rask sanoo.

Turvallisuudentunne pitää ihmisen toimintakyvyn kunnossa. Jos meillä on turvaton olo, päädymme herkästi tekemään asioita, jotka vievät väärään suuntaan.

Marja Rask toivoo myös, että ihmiset madaltaisivat arkeen ja töihin liittyviä tavoitteitaan.

”Riittää, vaikka tekisikin vähän vähemmän. Lempeys itseään kohtaan on tärkeää.”