Mitä surkeampi mies, sitä jalompi hän varmasti on – runoilija Markku Aalto avaa proosauran satiirilla - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Kirja-arvostelu

Mitä surkeampi mies, sitä jalompi hän varmasti on – runoilija Markku Aalto avaa proosauran satiirilla

Oi etäinen armaani, kohdatkaamme syvähenkisyydessä.

Muistoa kunnioittaen on Markku Aallon ensimmäinen romaani.

Julkaistu: 28.3. 12:39

Romaani

Markku Aalto: Muistoa kunnioittaen. Aula & Co. 166 s.

Kaikkein pienimmillä kustantamoilla tuhdin nipun runokokoelmia julkaissut ja suurissa kustantamoissa tietokirjoja toimittanut – parhaillaan Tammen kustannuspäällikkö – Markku Aalto (s. 1970) julkaisee nyt ensimmäisen romaaninsa. Alusta on muutamassa vuodessa paikkansa vakiinnuttanut Aula-kustantamo.

Saatekirjeen mukaan Muistoa kunnioittaen ammentaa kirjoittajan omasta kokemuksesta reilu vuosi sitten.

”Kamppailin työuupumuksen rajamailla”, Aalto tiedottaa. ”Uskoin sydämeni pettävän kesken työpäivän.”

Aallon romaanissa muuan Nieminen kuolee työpaikan vessaan.

Nieminen on ihan jo kooltaankin suuri kusipää, silkka mulkku mieheksi. Mikäli hahmolla on elämän elävän vastineita, sopii todeta, että viimeksi mainitut tuntomerkit eivät täsmää kirjoittajaan itseensä.

Tausta on siis vakava, mutta käsittääkseni jonnekin satiirin ja farssin tietämille Aalto pahasta putoamisestaan ammentavaa kirjaansa tähtää, ja sinne se myös osuu.

Sietämättömästä mutta niin vastuullisessa työssään kuin vastuuttomassa naistenkaadossakin menestyvästä Niemisestä pitkää monologia pitää saman työpaikan harmain ja huomaamattomin äijä. Joka, kuten arvata saattaa, ei menesty missään.

Juuri se sekä kyky kirjallisuussitaatteihin tekee hänestä syvällisen ihmisen. Ainakin hänen omasta mielestään.

Muusta emme tiedä, sillä monologiin ei mahdu toisia näkemyksiä. Hyvin pian voi tosin arvata, mikä on Aallon romaanin kannalta jokseenkin kohtalokasta.

Silti Muistoa kunnioittaen erittelee paikoin herkullisesti täysin häpeämättömän sekä siekailemattomasti lähimmäisiään hyväksikäyttävän mutta silti rakastetun törkimyksen ja arassa voimattomuudessaan itseään jalostavan miehen eroja.

Myös sen arvaa äkkiä, että romaanin jännite rakentuu kysymykselle: kumpi heistä lopulta onkaan ihmisyyden häpeäpilkku? Elleivät molemmat.

Niemisen hautajaisissa yksinpuhuja havaitsee nuoren, surevan ja hemaisevan lesken – josta hän, kuten edelleenkin arvata saattaa – luo tyystin yksipuolisesti itselleen täydellisen sielunkumppanin ja pelastajan elämälle.

On siis lähestyttävä tätä ihanaista. Ovathan syvähenkiset tarkoitettu toisilleen. Täytyyhän viisaan naisen tajuta se.

En ymmärrä, miksi Muistoa kunnioittaen siirtää loppujaksossaan puheenvuoron naiselle.

Joko Markku Aalto ei luota omaan kerrontaansa tai sitten hän ei luota lukijaansa, vaikka Herra Toivottomuuden hanke on päivänselvä tapaus.

Niin sanottu yhden palstan uutinen kaiken päätteeksi on toki pakollinen kuvio.

Tai ei ihan pakollinen. Olli Jalosen romaanin Miehiä ja ihmisiä (2014) loppukohtauksessa kiltti nyhverö pöllii prätkän, karauttaa tanssilavalle ja vie mennessään unelmien oikeamielisen neidon karmeimman kusipään käsivarsilta.

Ainahan ne ovat karmeimpia, kuvitelmissamme.

Seuraa uutisia tästä aiheesta

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri

Luetuimmat

Uusimmat