Jarkko Tontin runoteos on ironinen sääntöviidakko, joka korostaa epätäydellisyyttämme - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Kirja-arvostelu

Jarkko Tontin runoteos on ironinen sääntöviidakko, joka korostaa epätäydellisyyttämme

Runokokoelma Lain laita on yllättävän ajankohtainen nykyisten poikkeusolojen aikana.

Jarkko Tontin runoteos on aiempia runokirjoja levollisempi. Kuva: Mikko Stig

Julkaistu: 29.3. 2:00

Runot

Jarkko Tontti: Lain laita. Aviador. 77 s.

”Toimi aina siten, että toimintatavastasi voitaisiin tehdä yleinen moraalilaki”, kuuluu filosofi Immanuel Kantin kategorinen imperatiivi. Kirjailija, juristi Jarkko Tontti olettaa runokokoelmassaan Lain laita, että ihmisten tosielämän käytös todella noudattaa jonkinlaisia lakeja – ja ottaa tehtäväkseen muotoilla niitä.

Loppu­tulos on herkullisen ironinen sääntö­viidakko, joka hellällä tavalla korostaa epätäy­dellisyyttämme. Täydellisinä emme niin kiinnostavia olisikaan, että meistä runoja kannattaisi kirjoittaa.

Teoksen mottona on runoilija Percy Bysshe Shelleyn tunnettu tokaisu, että runoilijat ovat maailman tunnustamattomat lainsäätäjät. Runouden ja lain, kahden painetun sanan keskeisen kategorian, eroja ja yhteyksiä Tontti tutkii kummankin lajin asiantuntijana.

Lain laidan perusteella näyttää siltä, että jos alussa oli sana, se oli runo eikä laki:

”Eikä ole kirjoitettu, että lait ovat huonoa suomen kieltä, mutta ne ovat. Toisin oli ennen, kirjaimet seisoivat hievahtamatta paikoillaan kirjojen sivuilla, kun ne oli kerran sinne laitettu, lait ja runot olivat selkeitä ja jykeviä, isämäisiä.”

Ajatuksen houkutus on helppo tunnistaa, koska käsitys menneisyyden patriarkaalisesta selkeydestä on kulttuurin dna:ssa. Koska Tontti vaihtaa vakavasta ironiseen rekisteriin epämuodikkaasti varoittamatta, kirjaimellinen tulkinta on jatkuvasti vaarana.

Pilkka kuitenkin osuu poliittisiin nostalgioihin, jotka luulevat voivansa pysäyttää maailman juoksun palaamalla isälliseen lainkuuliaisuuteen.

Tontin muotoilemien lakien säätöpäivämäärät ovat suoraan lakikirjasta, mutta teksti on muutamin poikkeuksin omaa.

Aiheet ovat perustavanlaatuisia, joukkoliikenteen tarkastusmaksuista avaruuteen, mereen ja asunto-osakeyhtiöihin. Avioliittolaki (16.4.1987/411) onnistuu kuvailemaan maailman vaikeimmaksi nimeämäänsä asiaa terävästi:

”8 § Elatus. Jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle halujensa mukaan. 9 § Avioliiton purkautumisesta. Avioliiton purkautuminen alkaa vihkimisestä. 10 § Voimaantulo. Voimia.”

Uutuus ei kuitenkaan ole silkkaa lakitekstiä, vaan vielä toimivampia ovat sen sekaan ripotellut proosa- ja säemuotoiset runot.

Monet niistä lähenevät henkilökohtaista tunnustuskirjallisuutta, tosin aina terästettynä jollain ylimääräisellä kierteellä, mutta myös roolirunoja sekä aforistisempaa mieterunoutta löytyy.

Verrattuna yli kymmenen vuotta sitten ilmestyneisiin edellisiin runokirjoihinsa Vuosikirja (2006) ja Jacasser (2009) Tontti kirjoittaa levollisemmin, ei enää harpo aikakaudesta toiseen. Edelleen Tontti luo yllättäviä yhteyksiä taidolla ja tiiviisti.

Haikeita keski-iän mielenmaisemia hän kuvaa kauniisti, parhaimmillaan mestarillisesti.

Teoksen ajankohtaisuutta tuskin tekijäkään kirjoittaessa arvasi: juuri nyt rivakka lakien sovellus on kaikkien huulilla.

Uutta valmiuslakia Tontti ei ole kirjoittanut, mutta muistuttaa kuitenkin kriisitilanteiden historiallisesta yhteydestä diktatuureihin ja yksilönvapauden kapenemiseen: ”Muistakaamme poikkeuslakien poikkeuksellinen ilkeys, tuittupäissään kuninkaat, kansanedustajat, suurmuftit, jaarlit ja kunnanvaltuutetut ovat kehnoimmillaan.”

Muistutus on kohdallinen: poikkeukselliset olot vaativat poikkeuksellisen teräviä vallan vahtikoiria.

Lakitekstissä kauneusvirhe voi pahimmillaan johtaa oikeusmurhiin, runokirjassa vaikutus on vähäisempi. Silti olisin toivonut näin juhlavaa ja virallista aihepiiriä edustavalta teokselta huolellisempaa muotoseikkojen hallintaa.

Nyt erityisesti sanojen väliin jäävä tyhjä tila on taitossa levinnyt vähän minne sattuu, vaikka kyseessä on yksi painetun runouden keskeisistä tehokeinoista.

Myös teoksen tasolla aluksi vaikutuksen tekevä muoto lässähtää loppua kohti, kun vaikutelmaksi jää, että mukaan on otettu kaikki aihepiiriä liippaavat kokeilut.

Yksittäiset runot ovat lähes kauttaaltaan onnistuneita, mutta kokonaisuus jättää toivomisen varaa.

Silti on ilo, että Tontti on palannut runouden pariin, ja vieläpä juuri nyt, kun joukot vaeltavat pikemmin runoudesta proosaan päin. Romaanikirjailijanakin hän on epäilemättä pätevä, mutta erottuu joukosta runoilijana.

Seuraa uutisia tästä aiheesta

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri

Luetuimmat

Uusimmat