Lavastaja Minna Santakari on myös tutkinut elokuvien Helsinkiä: ”Kadonneeseen kaupunkikuvaan törmääminen on aina yhtä innostavaa. Tältä kotikulmat näyttivät ennen!” - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|60-vuotias

Lavastaja Minna Santakari on myös tutkinut elokuvien Helsinkiä: ”Kadonneeseen kaupunkikuvaan törmääminen on aina yhtä innostavaa. Tältä kotikulmat näyttivät ennen!”

”Olen saanut ikään kuin leikkiä työkseni vuosikymmeniä”, sanoo lavastaja ja tietokirjailija Minna Santakari ja osoittaa kiitokset hyvinvointivaltion eteen tehdylle työlle.

”Työni suurimpia iloja ovat luovat, inspiroituvat, sydämelliset työtoverit, joiden kanssa uudet pyrkimykset ja haastavatkin asiat onnistuvat, yhteisvoimin”, Minna Santakari sanoo. Kuva: Heidi Piiroinen / HS

Julkaistu: 7.4. 2:00, Päivitetty 7.4. 8:47

Syntymäpäivähaastatteluissa ihmiset tuppaavat usein kuittaamaan uravalintojensa olleen puhdasta sattumaa. Kuin olisi ollut kaarnalaiva aaltojen vietävänä.

1980-luvulta asti lavastajana toiminut Minna Santakari on kuitenkin virkistävä poikkeus. Hän halusi nimenomaan lavastussuunnittelijaksi elokuvien pariin, ja siihen työhön hän myös päätyi.

”Opiskelin aluksi taidehisto­riaa mutta en ollut valmis siihen 1980-luvun alun kuivahkoon akateemisuuteen. Halusin työhön, jossa voisin toimia aktiivisesti osana taiteellista ryhmää.”

Niinpä hän hakeutui Taide­teolliseen korkeakouluun lavastussuunnittelulinjalle ja huomasi heti olevansa oikealla alalla.

”Varsinkin elokuva tuntui alusta asti juuri sopivalta, koska siinä yhdistyvät niin monet ­asiat. Olen todella kiinnostunut kuvataiteesta, valokuvataiteesta, arkkitehtuurista, ja ne kaikki liittyvät elokuvan visuaalisten miljöiden suunnitteluun ja valintaan. Siihen kun vielä lisää valon tuoman atmosfäärin ja kameran liikkeen – mikään muu taiteen laji ei taltioi liikkeen kokemusta samalla tavalla.”

Sitten Santakari hieman peruuttaa: on sattumallakin ollut ainakin pieni osansa.

”Minulla kävi suoraan sanottuna mäihä, kun pääsin jo opintojen aikana Ensio Suomisen assistentiksi ja heti isoihin leffatuotantoihin, kuten Matti Kassilan elokuvaan Ihmis­elon ihanuus ja kurjuus. Suominen antoi myös tosi paljon vastuuta. Se oli minulle samalla mahtava elokuvakoulu.”

Suominen oli pitkän ja huomattavan uran elokuvien, teatterin ja television parissa tehnyt lavastussuunnittelija ja professori. Historiaan intohimolla suhtautuva Santakari ei olisi voinut paremmasta unelmoida.

”Sain näiden ihmisten kautta suoran henkilökohtaisen linkin siihen, miten elokuvia tehtiin suurten studioiden aikaan.”

Se on innostanut hyppäämään myös tutkijan rooliin. Lähteinä ovat toimineet usein juuri pitkän linjan elokuvatyöläiset: ohjaajat, lavastajat ja näyttelijät, mutta myös valomiehet ja muut tekijät. Samalla vanhoja elokuvia on tullut katsottua yhä tarkemmin eräänlaisina dokumentteina.

”Olen esimerkiksi tutkinut, miten vanha Helsinki näkyy elokuvissa. Fiktioelokuvat ovat jänniä dokumentteja jostain todellisesta, vaikka elokuvia pitää tietysti katsoa ja tulkita samalla ajan hengen läpi. Niihin on tallentunut paljon ajan asenneilmapiiriä, myös hyvin ikäviä ilmiöitä kuten vähemmistöjen leimaamista”, Santakari sanoo.

”Mutta kadonneeseen kaupunkikuvaan törmääminen fik­tio­elokuvissa on aina yhtä innostavaa. Tältä siis kotikulmat näyttivät ennen! Fiktioelokuvat sisältävät jaksoja, jotka ovat tästä näkökulmasta korvaamattoman arvokkaita.”

Santakari kokee olleensa onnellisessa asemassa muutenkin. Hän on saanut olla mukana kotimaisen elokuvan uudessa nousussa, joka alkoi 1990-luvulla ja tuntuu jatkuvan yhä. Useita elokuvia käsittäneet yhteistyöt ohjaaja Markku Pölösen ja Claes Olssonin kanssa toivat Santakarille viime vuosituhannen lopulla myös kolme parhaan lavastuksen Jussi-palkintoa.

2000-luvulla hän on puolestaan lavastanut useita lastenelokuvia Mari Rantasilan ja Saara Cantellin ohjauksissa. Ne ovat olleet erityisen mieluisia projekteja.

”Niiden tekeminen on ollut superhauskaa, varmaan siksi, että tietty leikkisyys on itselleni niin läheinen asia. Esimerkiksi Cantellin kanssa tehdyssä Onneli ja Anneli -elokuvasarjassa on ollut ihanana pohjana, että lapsuuden lukukokemuksistani kaikkein voimakkain oli juuri Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin talo.”

Elokuvien lavastamisen ja tietokirjoittamisen ohella Santakari on osallistunut myös erilaisten näyttelyiden suunnitteluun.

Vuonna 2012 hän ideoi, kuratoi ja käsikirjoitti Helsingin kaupunginmuseon ja Kavin näyttelyhankkeen Enemmän funkista, Reino! – Design Helsinki-elokuvissa. Näyttely oheisohjelmineen kertoi 1930–1960-lukujen Helsingistä fiktioelokuvien moni-ilmeisenä näyttämönä ja elokuvantekijöiden temmellyskenttänä. Viimeisimpänä työnään Santakari on suunnitellut näyttelyarkkitehtuurin Mieliala Helsinki 1939–1945 -hankkeeseen.

Työskentely lavastamisen, kirjoittamisen ja näyttelysuunnittelun parissa jatkuu. Varsinkin tutkimustyö ja kirjoittaminen ovat viime aikoina innostaneet.

”Tällaisina poikkeuksellisina aikoina sitä on vielä enemmän kiinnostunut yhteiskunnallisista teemoista. Sitä on jotenkin tosi tietoinen siitä, että olen saanut ikään kuin leikkiä työkseni vuosikymmeniä. Se, että minulla ja minun sukupolvellani on ollut mahdollista tehdä tällainen työura kulttuurin ja taiteen alalla, on vaatinut paljon asioita yhteiskunnalta.”

Taustalla on kaikki se, mitä hyvinvointivaltion eteen on yli sadan vuoden aikana tehty, hän miettii.

”Pidän sitä äärimmäisen tärkeänä.”

Minna Santakari

Syntyi 1960 Helsingissä.

Taiteen maisteri 1992. Opintoja Ecole Nationale Supérieure des Arts Décoratifs -korkeakoulussa Pariisissa.

Aalto-yliopiston Elokuva- ja lavastustaiteen laitoksen elokuva- ja tv-lavastuksen lehtori 2012–2017.

Lavastanut useita elokuvia, tv-ohjelmia ja -elokuvia: mm. Onnen maa (1993), Ihanat naiset rannalla (1998), Badding (2000), Kuutamolla (2002), Risto Räppääjä -elokuvia (2008, 2010 ja 2012) sekä Onneli ja Anneli -elokuvia (2014, 2015, 2017 ja 2018).

Kolme parhaan lavastuksen Jussi-palkintoa: Onnen maa (1993), Akvaariorakkaus (1993) ja Badding (2000).

Asuuko neiti Töölössä? Elämää elokuvien Helsingissä -tietoteos (2004) yhdessä Outi Heiskasen kanssa, yksi toimittajista Unelmatehdas Liisankadulla – Suomen Filmiteollisuus Oy:n tarina -teoksessa (2019), kirjoittanut useita artikkeleita kotimaisesta elokuvasta, mm. Komisario Palmu -elokuvien miljöistä teoksessa Elokuvat kertovat, Matti Kassila.

Näyttelykuraattori ja -käsikirjoittaja, näyttelyarkkitehtuurin suunnittelija useissa näyttelyissä.

Perheeseen kuuluu aikuinen tytär.

Täyttää 60 vuotta torstaina 9. huhtikuuta.

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri

Luetuimmat

Uusimmat