Majakkasaarella Muumipeikkoa pelottaa, mutta mitä hän pelkää? - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Kolumni

Majakkasaarella Muumipeikkoa pelottaa, mutta mitä hän pelkää?

Hyvä kirja – kuten Tove Janssonin Muumipappa ja meri – kestää senkin, että lukija aivan liian ronskisti löytää siitä viittauksia koronaviruksen oudoksi muuttamaan arkeen.

Tove Janssonin kuvitusta kirjassa Muumipappa ja meri, WSOY 2003.

Julkaistu: 18.4. 2:00

”Kyllä on jännittävää elää, ajatteli Muumipeikko. Kaikki voi hetkessä kääntyä ihan ylösalaisin – ilman mitään syytä. Portaat muuttuvat äkkiä ihmeellisiksi ja metsäaukea sellaiseksi, etten enää halua ajatella sitä. Kaikki vain muuttuu, eikä kukaan tiedä miten.”

Muumipeikko on herännyt keskellä yötä Tove Janssonin kirjassa Muumipappa ja meri (Pappan och havet, 1965, suom. Laila Järvinen). Hän nousee ylös ja lähtee hiekkarannalle, vaikka häntä pelottaa.

Majakan portaat ovat täynnä hereille havahdutettuja varjoja ja ihmeekseen Muumipeikko huomaakin, että ”se oli niin kaunista, ettei sitä voinut pelätä”.

Olen viime viikkoina lukenut lapsille iltasaduksi usein synkimmäksi muumikirjaksi sanottua Muumipappaa ja merta. Kirjassa muumiperhe on muuttanut Muumipapan kaipauksen vuoksi ulkosaariston majakkasaarelle ja kukin perheenjäsen on onneton omalla tavallaan. Muumipapalle saari on täynnä jatkuvia pettymyksiä, Muumimamma kaipaa puutarhaansa, Muumipeikkoa ahdistaa.

Lukiessani kirjaa väsyneenä korona-arjen keskellä olen pannut merkille, miten hirvittävän monet asiat tekstissä tuntuvat puhuvan juurikin tästä – korona-arjesta. Perhe eristyksissä, Mörkö alati ilmestymässä jostakin heitä tuijottamaan, Muumipapan tarve huolehtia perheestä.

Kavahdin ensin vähän, kun huomasin tekeväni rinnastuksia tekstin ja tämän oudon kevään välillä. Olen suhteellisen allerginen sille, että teksteistä aletaan kaivaa merkityksiä epämääräisen väkivaltaisesti.

Rannalle päästyään Muumipeikko näkee merihevoset: ne tanssivat, laukkaavat ”takaisin omien sateenkaariensa alle”.

Unohdin koronarinnastukset ja luin, miten Muumipeikko kokee olevansa kepeiden, leikkisien hevosten kaltainen ja säikäyttää ne vahingossa tiehensä.

Hätkähdin, kun tekstissä sitten leikataan muumin edessä istuvaan Mörköön. Samalla annoin itselleni anteeksi hajanaiset ajatelmani.

Se vain on niin, että suuri taide toimii juuri kuten Muumipappa ja meri nyt minulle. Avautuu tarvittavasta kohdasta. Koskettaa.

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri