Rachel Cuskin ylistetyn romaani­trilogian viimeinen osa kertoo hyytävällä tavalla ihmisten julmuudesta ja naisten epätoivosta - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Kirjallisuus

Rachel Cuskin ylistetyn romaani­trilogian viimeinen osa kertoo hyytävällä tavalla ihmisten julmuudesta ja naisten epätoivosta

Rachel Cuskin loisteliaan romaanitrilogian viimeinen osa on ilmestynyt suomeksi. Aikamme klassikko tuli valmiiksi.

Kriitikot ovat kohottaneet Rachel Cuskin romaanitaiteen uudistajaksi.

Julkaistu: 26.4. 2:00, Päivitetty 26.4. 10:58

Romaani

Rachel Cusk: Kunnia (Kudos). Suom. Kaisa Kattelus. S&S. 203.

Säkenöivän älykäs, viiltävän tyly, pakahduttavan kaunis.

Kanadalais-brittiläisen Rachel Cuskin Ääriviivat-trilogiasta on vaikea keksiä enää adjektiiveja, joita ei olisi sen kuvailemiseen jo tuhlailtu.

Kiinnostaisi tietää, mitä Cusk itse ajattelee siitä, että kriitikot ympäri länsimaista kirjallisuuskenttää ovat kuin yhteisestä sopimuksesta kohottaneet hänet romaanisarjan myötä aikamme kiinnostavimpien kirjailijoiden joukkoon ja romaanitaiteen uudistajaksi.

Ennen trilogiaa, jonka ensimmäinen osa Ääriviivat (Outline) julkaistiin vuonna 2014, Cusk julkaisi ­useampia kiitettyjä ja palkittuja romaaneja, novellikokoelman sekä kohua herättäneet omaelämäkerralliset teokset äitiydestä ja pitkän avio­liiton päättymisestä.

Ääriviivat ja sen jatko-osa Siirtymä (Transit) sekä nyt huhtikuussa suomeksi julkaistu päätösosa Kunnia (Kudos) ovat kuitenkin toistaiseksi ainoat Cuskilta suomennetut teokset.

Ja miten hyviä nuo Kaisa Katteluksen suomennokset ovatkaan.

Kirjailijan lause kantaa herkkää tyyliä, jonka rekisterit Kattelus osaa tuoda uudelle kielelle. Käännös tavoittaa Cuskin tyylin kirjoittaa ilmavasti ja vähäeleisesti merkityksistä raskasta tekstiä.

Ääriviivat-trilogia ei tyhjene yhdellä tai edes useammalla lukukerralla.

Mikä määrittää klassikon, ellei tällainen kestävyys ja ajattomuus. Toki klassikot nimetään toisessa ajassa kuin nyt, mutta Cuskin romaaneissa on jotain samaa kuin kaikissa aikaa kestäneissä suurteoksissa, sellaisissa, joissa hahmotetaan ennen kaikkea ihmisenä olemisen peruskysymyksiä.

Ihmiselon tasapaino järkkyy ­liioittelusta tai pakottamisesta. Cuskin trilogia hahmottaa elämään kuuluvien heilahdusten aiheuttamaa kärsimystä sekä tarinoita, joilla selitämme tuota kärsimystä sekä omaa osuuttamme siinä.

Trilogian päähenkilö Faye on englantilainen kirjailija, eronnut kahden lapsen äiti. Hän on lahjomattoman rehellinen tarkkailija, mutta kovin paljon enempää emme saa hänestä tietää.

Romaanit koostuvat keskusteluista, joita hän käy tuttujen ja tuntemattomien ihmisten kanssa. Päähenkilö on häivytetty taka-alalle, passiiviseksi kuuntelijaksi. Hän ei hallitse kertomusta kokoavan subjektin tavoin, vaan on kuin nauhuri, joka tallentaa ympäristöään.

Ihmiset, joita Faye tapaa lento­koneissa, ravintoloissa, kirjallisuustapahtumissa ja -kursseilla, pitävät pitkiä monologeja elämästään. Ne saattavat lähteä liikkeelle jostain triviaalista huomiosta ja paisua elämän kokoisiksi filosofisiksi pohdinnoiksi.

Nämä itsestään puhujat edustavat suurimmaksi osaksi korkeakoulutettua ja menestynyttä keskiluokkaa, jonka hyvinvoivan pinnan alla ­oirehtivat ihmisluontoon kuuluvat rikkovat elementit kateellisuudesta pikkumaisuuteen ja katkeruudesta julmuuteen.

Trilogian aloittava Ääriviivat-teoksen teema kietoutuu koko kirjasarjan omaperäiseen muotoon. Se kysyy, millaisten kertomusten varaan ihmiset rakentavat omaa identiteettiään. Miten ääriviivat omien kokemusten ympärille piirretään?

Ihmisillä on taipumus kaunistella asioita itselleen ja muille, vaipua välillä suoranaiseen itsepetokseen. Teos muistuttaa, että ihmiset eivät koskaan pääse subjektiivisen kokemuksensa ulkopuolelle, mikä johtaa usein uusiin vääriin valintoihin ja virheisiin.

Sinänsä kohtaamiset muistuttavat terapiasessioita, mutta terapeutin roolissa on lukija, joka voi vain panna merkille ihmisten epätoivoisen ja tuhoon tuomitun rimpuilun kohti onnea.

Avioliitto monimutkaisena uskomusjärjestelmänä on käsittelyssä kaikissa kolmessa romaanissa. Faye kuuntelee ihmisten pohdintoja elämästään oman murentuneen avioliittonsa raunioilta. Kumppanin kanssa rakennetusta kodista ”oli tullut hauta joskaan en enää tiennyt, lepäsikö haudassa todellisuus vai harha”.

Romaanit käsittelevät kokemusta elämän perusrakenteiden hajoamisesta ja sen jälkeisestä tyhjyydestä. Minkä varaan identiteettiä voi rakentaa, kun kaikki jatkuvasti häilyy ja muuttuu?

Trilogian keskimmäinen osa Siirtymä käsittelee tätä muutosta ja hetkellisyyttä, mutta myös ihmisten pahuutta.

Faye on muuttanut Lontooseen uuteen asuntoon, johon teettää remonttia. Hänen alakerrassaan asuu hätkähdyttävän häijyjä naapureita.

Faye joutuu pohtimaan heidän vihaansa: ”Olin ajatellut viime aikoina pahuutta, jatkoin, ja olin alkanut oivaltaa, ettei sitä tuottanut tahto vaan päinvastoin antautuminen. Se edusti yrittämisestä luopumista, itsekurin hylkäämistä halun vuoksi. Tavallaan se oli intohimon tila.”

Ihmisten häikäilemättömän julmuuden kohtaaminen nousee keskeiseksi teemaksi myös trilogian päätösosassa.

Kunniassa Faye matkustaa ulkomaille kirjallisuuskonferenssiin. ­Teos käsittelee huvittuneesti kirjallisuuden ihanteiden ja kaupallisen menestyksen välistä ristiriitaa, mutta kuin vaivihkaa sen keskiöön nousee sukupuolten välinen dynamiikka ja siihen kytkeytyvät monisyiset vallan ja alistamisen ulottuvuudet.

Päähenkilö kohtaa ylen­katseisia mies­kirjailijoita sekä nais­kirjailijoita, jotka kokevat jääneensä näiden miesten varjoon. Naistaiteilijoiden paneelit ja palkintokiintiöt vain vahvistavat sukupuoleen liitettyä käsitystä toisarvoisuudesta.

”Surullinen ajatus, hän sanoi, että kun ryhmä naisia kokoontuu yhteen, he eivät suinkaan edistä naiseuden asiaa vaan päätyvät diagnosoimaan sitä kuin mitäkin sairautta.”

Hän kohtaa naisia, jotka ovat juuttuneet koteihinsa samalla, kun heidän ex-miehensä seikkailevat maailmalla muina odysseuksina sekä naisia, jotka kertovat uuvuttavista ja turhista kamppailuistaan:

”Pidin huolen, että työskentelin ahkerasti, hän sanoi, ja saavutin parhaat tulokset, mutta vaikka kuinka ponnistelin, aina oli rinnalla joku poika joka ei vaikuttanut yhtä hengästyneeltä vaan hoiti hommat kuin ohimennen – –”, eräs nuori naistoimittaja kertoo.

Teoksen ja koko trilogian mieleenpainuva lopetus on kuin hyytävä yhteenveto näiden naisten kokemasta pohjattomasta keinottomuudesta tylpän, lähes banaalin julmuuden edessä. Se ei tarjoa vastauksia vaan repii auki kirveleviä haavoja.

Trilogian romaanit kieltäytyvät järjestelmällisesti antamasta välineitä eheille synteeseille. Ne korostavat objektiivisuuden harhaa (”se mitä hän pitää totuutena on henkilökohtaista sattumaa”) mutta toisaalta näyttävät, miten uskomuksilla ja yhteiskunnallisilla rakenteilla – olivat ne kuinka hataria ja perusteettomia hyvänsä – on mullistavan raakoja voimia.

Kriitikkona etsin trilogian romaaneista yhteneväisiä oivalluksia, analyyseja ja päätelmiä – lukijana en niinkään.

Teokset rakentuvat lukijan omien tulkintojen, kokemusten ja ajatusten varaan. Niiden ilmaisema totuus on horjuva, katoava ja siksi puristavan todellinen.

Rachel Cusk

Kanadassa vuonna 1967 syntynyt ja Englannissa asuva ja työskentelevä kirjailija.

Kirjoittanut yhdeksän romaania, novellikokoelman, kolme omaelämäkerrallista teosta ja esseekokoelman.

Käsitellyt teoksissaan sosiaalisen satiirin keinoin muun muassa naisen kokemusta ja perhe-elämää.

Sai sekä kiitosta että murskakritiikkiä kahdesta omaelämäkerrallisesta teoksestaan, jotka käsittelivät äitiyttä ja avioeroa.

Kehitti Ääriviivat-trilogiaa varten omanlaisensa romaaniperinteen kerronnallisuudesta irtaantuvan tyylin.

Häntä on kutsuttu sekä romaaniperinteen että autofik­tion uudistajaksi.

Avioeron mukana katosi koko eletty yhteinen elämä – ”Miten kestää kipua tuhoamatta itseään”, kirjailija Rachel Cusk pohti ja sai päälleen vihan vyöryn

Seuraa uutisia tästä aiheesta

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri

Luetuimmat

Uusimmat