Otto Virtasen RSO:n striimauskonsertissa kantaesitetty uutuusteos liikkuu suvereenisti vuosisadalta toiseen - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Konserttiarvostelu

Otto Virtasen RSO:n striimauskonsertissa kantaesitetty uutuusteos liikkuu suvereenisti vuosisadalta toiseen

Säveltäjä Otto Virtanen on myös Radion sinfoniaorkesterin soolofagotisti. Nyt kantaesitetty Five Songs of Soundness on Virtasen ensimmäinen teos, jossa on mukana laulaja.

Sopraano Helena Juntunen kantaesitti Otto Virtasen laulusarjan RSO:n striimauskonsertissa.

Julkaistu: 25.4. 13:26

Klassinen

Radion sinfoniaorkesterin kamarimusiikkikonsertti Yle Areenassa perjantaina. Kaisa Kortelainen, Kyeong Ham, Helena Juntunen, Jussi Särkkä, Sivan Magen, Camilla Vilkman, Laura Vikman, Christoffer Sundqvist, Ezra Woo, Ilkka Järvi ja Atte Kilpinen. W.F. Bach, Virtanen, J. S. Bach, Prokofjev.

Näihin aikoihin Radion sinfoniaorkesterilla piti olla kamarimusiikkifestivaali, mutta toisin kävi. ”Nyt on sitten eri tilanne, yritän olla ajattelematta sinua”, kuten perjantaina Musiikkitalosta striimatussa konsertissa kantaesityksensä saaneessa Otto Virtasen Five Songs of Soundness -teoksessa sanotaan. Tarkemmin sen neljännessä osassa, Charlotte Mew’n runoon perustuvassa I so liked spring -laulussa.

Perjantain konsertti, joka kulki kantaesityksen nimellä, painottui toisen ja neljännen teoksen varaan: Virtasen teoksen ja Prokofjevin kvinteton, johon koreografian oli tehnyt tanssija Atte Kilpinen. Lisäksi kuultiin Bachia: niin isä Johann Sebastiania kuin poika Wilhelm Friedemannia.

RSO:n soolofagotisti Otto Virtanen

RSO:n soolofagotistin Otto Virtasen säveltämä Five Songs of Soundness sopraanolle, huilulle, alttoviululle, fagotille ja harpulle on hänen ensimmäinen teoksensa, jossa on mukana laulaja. Konsultaatio teoksessa laulaneen Helena Juntusen kanssa oli tiivistä: oli kysytty matalista ja korkeista sävelistä. Kolmiviivainen cis on kuin laulaisi alasti lavalla, Juntunen oli sanonut Virtaselle konsertin väliajalla kuullun haastattelun mukaan.

Tiivis vuorovaikutteisuus toimi: viiteen täysin eri ajoilta olevaan runoon perustuva laulusarja on vaikuttava. Laulajan rekisteriä on käytetty laaja-alaisesti. Matalammat sävyt olivat Juntusen tulkitsemana suorastaan maagisia.

Teos on kirjoitettu myös sikäli taidokkaasti, että vaikka sanallinen ilmaisu tuo aina oman erityisasemansa instrumenttien joukkoon, oli Juntunen yksi kamarimuusikko eikä solisti. Laulut, jotka perustuivat kirjoitettuihin runoihin 1500-luvulta 1900-luvulle, muodostivat eheän kokonaisuuden, joka ei kuitenkaan pelännyt olla moniaineksinen. Sympaattista oli, että jokainen laulu oli jollekin erinomaisesti soittaneen ensemblen jäsenelle omistettu.

Aluksi mietin, löytäisikö omistuksesta myös tulkinnan avaimen. Varmasti tämänkinkaltainen kuunteleminen tuottaa oivalluksia teoksesta, mutta mitenkään selvä omistussuhteen vaikutus instrumentin ”tärkeyteen” ei ole. Muusikot olivat tasavertaisia alusta loppuun.

Teksteistä löytyy niin kuoleman läheisyyttä, rakkauden tuskaa kuin absurdia huumoriakin. Nämä ainekset välittyivät musiikissa, joka oli tunnelmapaloja, musiikillisten ajatusten vaihtoa ja erityisesti ensimmäisessä osassa myös taidokasta tilallisuuden tuntua, luolan kaikuvia seiniä ja tippuvia pisaroita. Sellaista, josta yleensä pääsee nauttimaan paljon isomman kokoonpanon soittamana.

Otto Virtasen mainion teoksen kuunneltuaan voi jatkaa lukemaan vaikkapa Virginia Woolfin Orlandoa, jossa niin ikään liikutaan suvereenisti 1500-luvulta 1900-luvulle, moniaineksisuutta kunnioittaen, tyylin eheys säilyttäen.

Prokofjevin kvintetto g-mollissa oboelle, klarinetille, viululle, alttoviululle ja kontrabassolle on alunperin sävelletty baletiksi vuonna 1924. Tematiikka ammentaa sirkusmaailmasta ja sävelkielessä on Prokofjeville tyypillistä ilkikurisuutta.

Tanssija Atte Kilpinen esiintyi konsertissa sekä tanssijana että koreografina.

Oli hyvä ja musiikillisesti kiinnostava valinta ottaa mukaan tanssija. Baletti-ilmaisu näkyi koreografiassa – onhan Atte Kilpinen Kansallisbaletin tanssija – mutta se ei ollut millään tavalla määräävä. Myös sirkustematiikka oli läsnä vain hienovaraisesti, eikä sitä ollut pakko tulkita balettia ja nykytanssia narratiivisesti yhdistelevään koreografiaan lainkaan.

Haastattelussa Kilpinen toi esiin, että hän halusi lähteä tekemään sooloaan sen perusteella, mitä itse kuulee. Konsertin kuulijan (ja katselijan) kannalta ratkaisu oli palkitseva: Kilpinen ei kuvita, hän tulkitsee ja on osallinen. Keskeiseksi nousee halu ja yritys kuulua samaa ilmaa hengittävien, yhtenäisesti ja hienosti soittaneiden muusikoiden joukkoon.

Haastattelussa Kilpinen kysyi: mitä jos konsertissa on tanssija silloinkin, kun kukaan ei näe häntä? Tulkitsin lauseen siten, että musiikkia voi kokea hyvin monella tavalla, eikä paikallaan istuminen ole suinkaan niistä ainoa. Tämä on hyvä muistutus myös poikkeusoloihin.

Prokofjevia ennen kuultu Johann Sebastian Bachin ensimmäinen sooloviulupartita Laura Vikmanin soittamana ja konsertin aloittanut Bachin pojan Wilhelm Friedemann Bachin sonaatti kahdelle huilulle huilu–oboe-versiona Kaisa Kortelaisen ja Kyeong Hamin soittamana toivat ilmaa ja rauhaa konsertin ohjelmaan. Ne puhdistivat aistit.

Varsinkin Vikmanin esitys oli myös tarpeellinen muistutus etenkin niille Pohjois-Suomen poliitikoille, jotka ovat ajatelleet, että muusikon työ on estynyt, mikäli konsertteja ei voida järjestää ja kollegoja tavata. Aina on soitettavaa.

Konsertin väliajalla tehdyssä haastattelussa Helena Juntunen kertoi peruuntuneiden produktioiden jälkimainingeissa pohtineensa kiinalaista arvoitusta: jos metsässä kaatuu puu ja kukaan ei ole kuulemassa, kuuluuko ääni? Tämä konsertti, kuten moni muukin poikkeusoloissa striimattu konsertti, on muistutus siitä, että äänellä on pitkä kaiku.

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri