Tulimyrsky valtasi kauniin Dresdenin toisen maailmansodan lopun jo häämöttäessä – Välillä on hyvä muistuttaa myös saksalaisten siviilien kärsimyksistä - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Essee

Tulimyrsky valtasi kauniin Dresdenin toisen maailmansodan lopun jo häämöttäessä – Välillä on hyvä muistuttaa myös saksalaisten siviilien kärsimyksistä

Siviilien elämällä ei ollut merkitystä, kun toinen maailmansota oli loppumassa.

Julkaistu: 8.5. 12:08, Päivitetty 8.5. 20:06

Toisen maailmansodan päättymisestä Euroopassa on tänään kulunut tasan 75 vuotta. Hitlerin itsemurhan jälkeen valtakunnanpresidentiksi nimitetty suuramiraali Karl Dönitz piti kello 12.30 toukokuun 8. päivänä 1945 radiopuheen, jossa hän ilmoitti natsi-Saksan ehdottomasta antautumisesta ja kertoi kaikkien taisteluiden ja vihollisuuksien loppuvan minuuttia yli puolenyön seuraavana päivänä.

Itse antautumissopimukset oli allekirjoitettu jo 7. päivänä toukokuuta 1945 liittoutuneiden Luoteis-Euroopan joukkojen komentokeskuksen päämajassa Reimsissä ja seuraavana päivänä puna-armeijan marsalkka Žukovin esikunnassa Karlshorstissa Berliinissä neuvostodiktaattori Josif Stalinin vaatimuksesta.

Lauantaina Moskovassa ei kuitenkaan järjestetä perinteistä voitonpäivän paraatia, joka olisi ollut samalla Hitlerin Saksan ja fasismin kukistamisen 75-vuotisjuhla. Koronavirus on siirtänyt paraatin hamaan tulevaisuuteen.

Sodan voittajien kirjoittamaa historiaa ei ole syytä kyseenalaistaa, koska tuskin kukaan kieltää sitä, etteikö natsi-Saksa edustaisi absoluuttista pahaa.

Silti välillä on hyvä muistuttaa – jo historian dokumentatiivisen narratiivin tähden – myös saksalaisten siviilien kärsimyksistä toisessa maailmansodassa. Näin tekee esimerkiksi Sinclair McKay teoksessa Dresden: Täystuho, jonka suomenkielinen laitos ilmestyi tämän vuoden alussa.

Kirja virittää myös kysymyksen siitä, täyttääkö liittoutuneiden tekemä puhtaasti sotilaallisesta näkökulmasta turha ilmapommitus sotarikoksen tunnusmerkit.

Liittoutuneiden sodanjohto ei valinnut Dresdeniä totaaliseen tuhoon tähtäävän ilmapommituksen kohteeksi siksi, että kaupungin strateginen sijainti tai sodan kulku olisi sitä vaatinut. Sotateollisuudenkaan kannalta keskiaikainen kaupunki ei ollut erityisen tärkeä. Liittoutuneiden sodanjohdon noudattama strategia oli, että ”Saksan suurkaupungit tyhjennettäisiin asukkaista.” Se merkitsi laajamittaisten aluepommitusten hyödyntämistä ja saksalaisten siviilien uhraamista. Kohteena olivat tavalliset saksalaiset, kotirintama.

Talviyönä 13. helmikuuta 1945, toisen maailmansodan päättymisen jo häämöttäessä, kenraali Arthur Harrisin johtama Britannian kuninkaallisten ilmavoimien (RAF) lentolaivue – 796 Lancasteria ja Mosquitoa – ujelsi Dresdenin ylle. Laivue pudotti kahdessa aallossa noin 1 200 tonnia palopommeja ja 1 800 tonnia räjähdepommeja ja erään nuoren silminnäkijän sanoin avasi helvetin portit – kuten McKay kuvaa teoksessaan.

Seuraavana päivänä Yhdysvaltain 8. ilma-armeija moukaroi Elben Firenzenä tunnettua Dresdeniä. Lentolaivueeseen kuului 311 isoa B-17-pommikonetta, jotka pudottivat kaupungin palavaan keskustaan lähes 800 tonnia pommeja.

”Ryppäinä pudotetut palopommit olivat pienempiä ja salakavalampia. Niiden tarkoitus oli viimeistellä korttelipommien tuhot: auki revittyjen kattojen läpi pudotetut palopommit sytyttivät rauniot kauttaaltaan liekkeihin, jotka levisivät ja yhtyivät ympärillä leviäviin muihin tulipaloihin”, Sinclair McKay kirjoittaa.

Näin neljäsataatuhatta Hannua ja Kerttua paistettiin piparkakuiksi, summasi traagisen kokemuksen puolestaan Kurt Vonnegut klassikkoromaanissa Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki. Hannu ja Kerttu – Hänsel ja Gretel – on viittaus Grimmin veljesten samannimiseen satuun, jossa sisarukset löytävät metsässä harhaillessaan piparkakkutalon, jota he alkavat nälkäkuoleman partaalla syödä.

Tulimyrsky teki kellareista paistinuuneja Dresdenissä.

Näkymä Dresdenin tuomiokirkon raunioilta tuhoutuneelle oopperatalolle. Kuva on otettu syksyllä 1945.

Liittoutuneiden aluepommitusten vaatima uhriluku on sekin ollut raskauttava tekijä Dresdenin kohtaloa pohdittaessa. Sotavankina Dresdeniin päätyneen Kurt Vonnegutin mainitsema uhriluku, 400 000 kuollutta, ylittää yli sadallatuhannella natsi-Saksan propagandaministerin Joseph Goebbelsin liittoutuneiden vastaisessa propagandassa käyttämän kuolleiden määrän.

Liittoutuneiden mukaan pommituksissa kuoli 25 000 siviiliä. Samaan lukuun päätyy myös McKay. Puheita liittoutuneiden sotarikoksesta on hillinnyt se, että natsi-Saksa yritti käyttää Dresdenin pommituksia propaganda-aseena ja tavallaan kontaminoi näin puolueettoman tutkimuksen kaupungin täystuhosta.

Vaikka Mckay virittää teoksessaan kysymyksen liittoutuneiden mahdollisesta sotarikoksesta, hän myöntää, että kysymys on varsin hypoteettinen ja vaikea – olkoonkin, että kenraali Arthur Harris vihasi tasapuolisesti sekä Saksan armeijaa että saksalaisia siviilejä. Hän halusi nitistää vihollisen, hintaan mihin hyvänsä.

”Dresdenin pommitus oli epäinhimillisen julma teko. Se on totaalisen sodan ja pahuuden toteemi. Silti en kovin herkästi liittäisi pommituksiin sotarikoksen käsitettä. Täytyy muistaa, että se on sekä juridinen että moraalinen termi. Jos katsottaisiin, että RAF syyllistyi sotarikokseen Dresdenissä, siitä seuraisi dominoefekti, koska myös Hampuri, Köln, Berliini ja Frankfurt kokivat Dresdenin kohtalon”, kertoo Sinclair McKay sähköpostitse.

Moraalisesti Sinclair McKay pitää ilmaiskua arveluttavana, vaikka sen uskottiin nopeuttavan sodan loppumista ja nujertavan lopullisesti saksalaisten taistelutahdon. Oman lisänsä tuo se, että Stalin vaati lännen sodanjohdolta Dresdenin pommittamista, jotta puna-armeijan eteneminen idässä helpottuisi.

”Jos Dresdenin pommitukset olisivat johtaneet syytteeseen sotarikoksesta, ketkä olisivat istuneet syytettyjen penkillä? Ilmavoimien komentaja kenraali Arthur Harris? Lentäjät? Winston Churchill, joka viime kädessä siunasi pommituskäskyn? Onko hän muka Hitleriin verrattava roisto?”

McKay muistuttaa, että osavastuu pommituksista oli myös Yhdysvaltain 8. ilma-armeijalla, joka palasi vielä huhtikuussakin pommittamaan Dresdeniä. Saksalaiset siviilit – naiset, lapset ja vanhukset – joutuivat kärsimään siitä, että Wehrmacht ei ollut vielä antautunut, vaikka kenraali Carl Spaatzin alaisuuteen kuulunut Yhdysvaltain 8. ilma-armeija suoritti päiväpommituksia strategisiin teollisuuskohteisiin ja liikenteen solmukohtiin.

Yhdysvaltojen ja Britannian yhteispommitukset jauhoivat Euroopan helmenäkin tunnetun Dresdenin veritimantiksi.

Vaikka Britannian sotaministeriö ei halunnut sallia Harrisin vaatimia terroripommituksia siviilikohteisiin, kenraali hankki lopulta luvan Dresdenin aluepommitukseen Dwight D. Eisenhowerin esikunnan apulaisylipäällikkö Arthur Tedderilta. ”Harris ei ollut suinkaan ainoa liittoutuneiden johtaja, joka ei antanut tavallisten saksalaisten siviilien hengelle minkäänlaista arvoa”, McKay kirjoittaa teoksessa Dresden: Täystuho.

Kaupunki oli monille myös brutaalin natsivallan symboli: sitä johti säälimätön aluejohtaja Martin Mutschmann, joka oli Hitlerin henkilökohtainen ystävä. Juutalaisvainot oli aloitettu jo 1930-luvulla.

Mahdollisen sotarikoksen objektiivista tarkastelua vaikeutti myöhemmin niin ikään se, että Dresdenistä tuli Neuvostoliitolle propaganda-ase, jolla se pyrki osoittamaan länsiliittoutuneiden raakuudet sodassa. Länsi ei halunnut sohaista tätä pesää.

Länsiliittoutuneille Dresdenistä on tullut samanlainen taakka kuin fasisteille Guernicasta. ”Heti pommitusten jälkeen Winston Churchill joutui šokkiin. Hän piti iskua puhtaana terroripommituksena”, kertoo Sinclair McKay sähköpostitse.

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri