Historia
Michael Jones: Leningrad – piirityksen vuodet (Leningrad – State of Siege). Suom. Arto Konttinen. Into. 416 s.
Oman aikamme tuhoisin kaupunkipiiritys toteutui Leningradissa, kun natsi-Saksan saartorengas sulkeutui Nevan metropolin ympärillä 8. syyskuuta 1941. Se kesti 872 päivää ja yötä ja kirposi lopullisesti vasta tammikuussa 1944.
Tuho oli täysin epäinhimillisissä mitoissa: kuolleita tuli yli (kukaan ei tiedä kuinka paljon yli) miljoona ihmistä, suurkaupunki oli pommitusten raunioittama.
Brittiläinen sotahistorioitsija Michael Jones (s. 1940) ei suinkaan ole ensimmäisten piiritystä tutkineiden joukossa. Aiheesta on kirjoitettu hyllymetreittäin – tutkimusta, proosaa, muistelmia – mutta Jonesin Leningrad – piirityksen vuodet -teoksella (2008) on kiistattomat meriittinsä. Suomennokseen löytyy vankkoja syitä.
Hitlerin armeijat hyökkäsivät itään 22. kesäkuuta 1941, ja rintama liikkui harppauksin myös kohti Leningradia. Blitzkriegillään saksalaiset rynnivät kahdessa viikossa läpi Baltian puhkaisten jo 8. heinäkuuta Stalinin linjan Pihkovassa.
Tasan kaksi kuukautta myöhemmin oli Leningrad kuristusotteessa.
Neuvostofiaskoa syvensi se, että puna-armeijan komentoporras oli likvidoitu liki sataprosenttisesti muutamaa vuotta aiemmin. Nyt heinäkuusta 1941 luoteista armeijaa komensi Kliment Vorošilov – hänellä oli marsalkan arvo mutta ei strategiantajua. Sotaoppia paitsi jääneen Andrei Ždanovin kanssa hän töpeksi täysin mitoin Leningradin puolustuksen ja varustautumisen kanssa.
Syyskuun 11. päivänä Vorošilovin syrjäytti Georgi Žukov, ruhjova tyyliltään mutta soturi sentään. Hänet siirrettiin jo lokakuussa Moskovaan, ja Leningrad jäi taas turmeltuneelle tunarille Ždanoville.
Tilanne koheni vasta huhtikuussa 1942, kun kaupungin sai vastuulleen taitava kenraali Leonid Govorov.
Mutta kohtalokkaimmat laiminlyönnit oli silloin jo tehty.
Michael Jones kuvaa armotta virheitä – niin sodassa kuin väestönsuojelussa. Esimerkiksi Neva-joen erääseen sillanpääasemaan syydettiin satojatuhansia miehiä varmaan kuolemaan.
Yksi säästyneistä oli pahoin haavoittunut Vladimir Putin, tulevan yksinvaltiaan isä. Sotakalustoakin tuhoutui määrättömästi.
Entä miljoonakaupungin kansalaiset?
Vorošilovin ja Ždanovin monumentaalisin rikos oli jättää liki kaikki Leningradin ruokatarpeet yhteen suureen varastoon eteläisessä kaupungissa. Saksa pommitti nämä Badajevin puiset makasiinit vaivatta maan tasalle, ja ravintokatastrofi oli heti käsillä.
Seurasi yli puoli vuotta niin intensiivistä nälänhätää, ettei vastaavaa ole koettu Euroopassa. Vertailukohtaa ei löydy edes perunaruton luomasta kuolemankierteestä 1840-luvun lopun Irlannissa.
Nälän ohella leningradilaisia niittivät punatauti, krooninen ripuli ja pilkkukuume. Hygienia, samoin kuin veden- ja lämmönjakelu olivat romahtaneet jo syksyllä 1941.
Kuollutta kuljetetaan haudattavaksi pitkin Nevski Prospekt -katua Leningradissa 1942.
Kuolleisuus kohosi valtaviin lukuihin. Vuoden 1942 alkupuolella hengiltä nääntyi jopa 20 000–25 000 ihmistä päivässä.
”Kun on pari tuntia kadulla, näkee kymmeniä yksinään lumessa makaavia vainajia sekä täysiä ruumiskärryjä”, nuorimies Mihail Nosyrev merkitsi ylös 4. helmikuuta.
”Ihmiset syövät mitä vastenmielisintä saastaa puusepänliimahyytelöstä ruumiista leikattuihin pehmeisiin lihapaloihin. Nälän piinaamat, täysin epätoivoiset kaupunkilaiset ovat muuttumassa villi-ihmisiksi.”
Kannibalismi ei jäänyt marginaali-ilmiöksi. Vain kymmenessä päivässä otettiin kiinni 311 ihmissyönnistä epäiltyä ihmistä (ja se oli vasta virallinen luku), kannibaaliliigoja paljastui sairaaloissa ja kortteleissa ja esimerkiksi tytärtään etsivältä äidiltä tiukattiin miliisiasemalla lapsen alusvaatteiden tuntomerkkejä, jotta ”voimme kertoa, missä hänet on tapettu – ja syöty”.
Piiritystila alkoi murtaa sivilisaation ja ihmisyyden ydintä.
Kuolemaa tekevässä kaupungissa eli kuitenkin hyvin pärjäävä ihmisryhmä: puolueen ja kaupungin ylin johto. Smolnan päämajan pöydistä ei puuttunut herkkuja, mikä tietenkin haluttiin salata rahvaalta kokonaan.
Jones esittää yhtäpitäviä aikalaistodistuksia, jotka paljastavat tämän sikamaisuuden mittaluokan ja puolue-eliitin täyden moraalikadon. Proletariaatti kyllä kärsi, mutta se ei jalostanut etujoukkoa.
Bolševistiselle kyynisyydelle veti vertoja vain natsien sadistinen ylemmyys. Hitler kielsi heti alkuun antautumisen vaihtoehdon, päinvastoin: ”Tässä eloonjäämistaistelussa meillä ei ole mitään syytä huolehtia siitä, että edes osa kaupungin väestöstä selviäisi hengissä.”
Kirjassa siteerataan saksalaisten monia käskyjä ja muistioita, joita ei haluaisi pitää ihmisen laatimana.
Leningradia oltiin hivuttamassa hengiltä, ja lähelle päämääräänsä natsit pääsivät.
Tammikuussa 1943 puna-armeija mursi aukon saartoon, ja ruokahuolto käynnistyi maateitse Leningradiin. Siihen asti vain satunnaiskolonnat Laatokan puolelta olivat päässeet perille. Ja vaikeaa se oli yhä. Leningrad vapautui 27. tammikuuta 1944.
Jo piirityksen aikana Kremlin sensuuri varmisti, että Leningradin nälkätragediasta ei saa tihkua tietoja muualle Neuvostoliittoon.
Stalin vähätteli asiaa tuoreeltaan, ja heti sodan jälkeen tuotiin julki vain neuvostojohdon ja kaupunkilaisten yhteisen taistelun ja sankaruuden kertomus. Se on pitkälti mielikuvitusta.
Kuolleiden kokonaisluvuksi ”päätettiin” 632 253 leningradilaista, vaikka kaupunginhallinto oli jo elokuussa 1942 virallisista asiakirjoista päätynyt 1,2 miljoonaan kuolleeseen. Lopullinen kuolinluku saatiin supistettua puoleen!
Piirityksen kokeneista esimerkiksi akateemikko Dmitri Lihatshev arveli, että ”uhriluku oli arvioitu tarkoituksella 3–4 kertaa todellista pienemmäksi”.
Lopuksi: mistä syntyy Jonesin Leningrad-kirjan syvin todistusvoima?
Siitä, että läpi teoksen Jones hyödyntää aitoja aikalaisdokumentteja, paljon ja perustellusti. On kansalaisten ja sotilaiden päiväkirjoja, kirjeitä ja muistiinpanoja, piirroksia, arkistoja, turvallisuuspoliisi NKVD:n ja armeijan raportteja – toki myöhempää tutkimustakin tuhdisti.
Sotia voi tarkastella karttapöytien äärestä, kenraalien kera, tai tällä tavalla: päivästä toiseen selviytymisenä, apatiana, taisteluna leipäjonoissa, nälkään kuolevan ihmisen silmin ja ajatuksin.
Michael Jones ei sivuuta armeijoiden suuria marssisuuntia, mutta kiinteimmin hän katsoo nälän, pakkasen ja tautien syömiä leningradilaisia. Miljoonien uhrien armeijaa.
Kommentti: Kun kansa kuoli kinoksiin, poliittinen eliitti käänsi kylkeä
Tarkkavaistoinen arkihavainnointi leimaa Michael Jonesin Leningrad-teosta, mutta myös se, miten täysin kahtia elämänmeno hajosi piiritetyssä kaupungissa.
Orwellilaisittain ilmaisten, ne toiset olivat hurjasti tasa-arvoisempia kuin ne toiset.
On äärimmäisen rikollista, että korkeimmassa kuolemanvaarassa huolehdittiin vain etuoikeutetun luokan ruokahuollosta, lämmön ja puhtaan veden saannista.
Kun valtaosalle kansasta jaettiin päivässä 125 grammaa leipää (ja joka päivä ei edes sitä), pieni porukka mietti, levittääkö leivälleen mustaa vai punaista kaviaaria.
Aliravittuja ihmisiä kuoli lumikinoksiin sadoin tuhansin, yltäkylläiset käänsivät kylkeä vuoteen lämmössä.
Leningradilaisilla oli kolmatta vuotta vastassaan paitsi maahan tunkeutunut herrakansa, myös omat herrat, stalinilainen nomenklatuura. Vain ensin mainitut häädettiin keväällä 1944.
