”Mulle koko tekeminen oli juhlaa”, sanoo Ylen Televisioteatterissa pitkään työskennellyt ohjaaja-näyttelijä Kari Franck - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|80-vuotias

”Mulle koko tekeminen oli juhlaa”, sanoo Ylen Televisioteatterissa pitkään työskennellyt ohjaaja-näyttelijä Kari Franck

Pitkän uran tv-draaman parissa tehnyt Kari Franck seuraa alaa edelleen kiinnostuneena. Paljon on hyvää, hän kiittää, mutta eräs vanha synti näyttää palanneen: puheesta ei saa selvää.

Ikääntyminen ei hetkauta ohjaaja-näyttelijä Kari Franckia. ”Kaikilla se on edessä. Lähinnä ihmettelen, että olen elänyt näin kauan”, Franck sanoo sylissään rescuekoira Lulu. Kuva: Mikko Suutarinen / HS

Julkaistu: 20.5. 2:00, Päivitetty 20.5. 11:11

Näyttelijä-ohjaaja Kari Fran­ckilla ei ole ollut helppo kevät. Koronavirusuutiset ovat huolestuttaneet, ja sitten vielä tämä:

”Mursin lanteeni jokin aika sitten ja olen nyt ollut vuodepotilaana”, hän kertoo puhelimessa.

Kuntoutuminen ottaa aikansa, sen Franck tietää. 1990-luvulla aivohalvaus vei osittain liikunta- ja työkyvyn, ja se on vaikuttanut myöhempien vuosien terveyteen.

”Mutta olen optimisti, tästäkin selvitään. Kiitos vaimolleni Ulla-Maarialle vuosien hyvästä ja hellästä omaishoidosta.”

Jos tilanteesta etsii joitain hyviä puolia, nyt on ollut enemmän aikaa katsella televisiota. Välineen parissa vierähti komea työura, ensin näyttelijänä, myöhemmin ohjaajana.

Imu näyttelemiseen oli Franckilla voimakas jo lapsuudessa. Kerhokeskus Kalliolassa oli keskiviikkoisin elokuvailta, jossa hän kävi ystävänsä Matti Ruoholan kanssa ”pelleilemässä ja tekemässä kaikenlaisia sketsejä”.

”Olin nuorempana hirveän kaino kuten useimmat näyttelijät. Kai siinä on pohjimmiltaan kyse siitä, että voitetaan se kainous.”

Nyt toisenlaista elämänpolkua olisi vaikea edes kuvitella.

”Niin kuin Kaj Chydenius sanoi kauniisti, se on esiintymisvietin tyydyttämistä. Kun se vetää puoleensa, se vie mennessään.”

Chydeniukseen ja kumppaneihin Franck tutustui jo Ylioppilasteatterin aikoina. Vuosikymmenen lopulla hän päätyi muiden ylioppilasteatterilaisten tavoin Ylen Televisioteatteriin näyttelijäksi ja 1970-luvulla ohjaajaksi.

Aikakauden poliittisuus näkyi vahvasti myös Televisioteatterin produktioissa, joissa yhteiskunnallinen kommentointi puski pintaan. Toisinaan se aiheutti ristiriitoja.

”Ero vanhan polven kanssa oli siinä, että kaikkia meidän aja­miamme uudistuksia pidettiin heti vasemmistolaisina, vaikka tarkoituksena oli vain tehdä uutta, edistyksellistä teatteria. Ja me taas pidimme vanhoillisena sitä, mitä he ajoivat takaa.”

Tehtiin 1970-luvulla muutakin kuin politiikkaa. Monet kotimaiset klassikot saivat tuolloin tv-filmatisointinsa, kuten Juhani Ahon Rautatie.

”Kilpailimme erään toisen ohjaajan kanssa siitä, kumpi saisi tehdä Rautatien. Lopulta se lankesi minulle. Hän kertoi myöhemmin, että olisi tehnyt sen ihan eri tavalla, enemmän sarjakuvamaisena.”

Franck kertoi tarinan yhden illan tv-filminä. Hän pitää Rautatietä (1973) päätyönään ohjaajana.

”Onhan se ehkä vähän hidas nykymallin mukaan, mutta se oli sitä aikaa. Koko prosessi oli hyvin miellyttävä. Samalla oppi kauheasti, kun joutui tekemään uusia ratkaisuja.”

Päärooleihin Franck valitsi Leo Jokelan ja Anja Pohjolan, joka palkittiin roolistaan Jussilla. Jokelasta ohjaajaa varoiteltiin: näyttelijän alkoholismi teki tästä arvaamattoman.

Franck piti silti päänsä.

”Otin riskin, ja se kannatti. Meillä oli todella hyvä yhteistyö Jokelan kanssa. Se sanoi aina, että ’kerro vaan, jos meni vähän operetin puolelle’.”

Televisioteatterissa Franck ohjasi 2000-luvulle, eläkepäiviin asti. Taiteellinen vapaus oli työn suola, vaikka toki ohjattiin myös sitä, mitä tilattiin.

”Välillä piti tehdä niin sanotusti näkkileipääkin, Kotikatua ja muuta. Kaikki eivät siihen suostuneet, mutta ei se minulle ollut koskaan mikään ongelma. Mulle koko tekeminen oli juhlaa.”

”Ymmärsin nopeasti, että omia teoksia pääsee tekemään rauhassa, kun tekee myös vähän sitä näkkileipää”, hän lisää naureskellen.

Viime vuosia on kutsuttu television uudeksi kultakaudeksi. Myös kotimainen draama on nousussa, ja se kiinnostaa yleisöä. Franck kertoo seuraavansa alaa edelleen kiinnostuneena.

Miltä se konkarin silmin sitten näyttää? Paljon on hyvää, mutta aina löytyy myös parantamisen varaa, Franck summaa.

”Yksi iso piirre, jonka olen huomannut, on vanha suomalainen synti: puheesta ei saa selvää. Ikävä kyllä se näyttää palanneen.”

Esimerkiksi Karppia Franck ei voinut katsoa, kun päähenkilön puheesta ei tahtonut saada mitään selvää.

”Mutta Karppi on kyllä selvästi petrannut.”

Voisiko mumina johtua siitä, että enimmäkseen kameran edessä näyttelemään tottuneet näyttelijät eivät kiinnitä ilmaisunsa selkeyteen samalla tavalla huomiota kuin teatteritaustaiset?

”En usko, että se on välttämättä syynä. Luulen, että kyse on siitä, että kun näyttelijä antaa eläytymisen hyökätä päälle, tunne menee herkästi edelle ja puhe muuttuu puuroksi. Jonkun verran on oltava eläytymistä, mutta pitää löytää tasapaino.”

Franck tietää, mistä puhuu.

”Muistan, kun itse näyttelin, ja Jukka Kajava moitti meitä möngertäjiksi. Yritimme olla niin naturellisti kuin vain pystyimme – ja unohdimme, että näyttelijän puheestahan pitää saada selvää.”

Kari Franck

Syntyi 1940 Helsingissä.

Teatterikorkeakoulu 1970–1972.

Ylen Televisioteatterissa näyttelijänä vuodesta 1967 ja ohjaajana 1970-luvulta alkaen.

Näytellyt mm. Ylioppilasteatterin Lapualaisoopperassa (1966) sekä kymmenissä elokuvissa.

Ohjauksia: Rautatie (1973), Isännät ja isäntien varjot (1976), Kauhea murhamies Lalli (1980), Kotikatu (2000–2002).

Vaimo Ulla-Maaria Franck sekä kaksi lasta aiemmista suhteista.

Täyttää 80 vuotta perjantaina 22. toukokuuta.

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri

Luetuimmat

Uusimmat