Silja Kejosen runot vievät ahtaasta mökistä Mannerheimin hiuksiin ja Dallasin maisemiin - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Kirja-arvostelu

Silja Kejosen runot vievät ahtaasta mökistä Mannerheimin hiuksiin ja Dallasin maisemiin

Silja Kejosen toisessa runokokoelmassa päästään pois ahtaasta asuinsijasta ja ahtaasta suhteesta.

Silja Kejosen toinen runokokoelma jakautuu kahteen osaan. Kuva: Liisa Valonen

Julkaistu: 23.5. 2:00

Runot

Silja Kejonen: Lähetä minulle ympyrä. Gummerus. 69 s.

Silja Kejosen toinen runo­kokoelma Lähetä minulle ympyrä jakautuu keskeltä kahtia. Ensin nainen lähtee pois ahtaasta asuinsijasta, sitten ahtaasta suhteesta.

Ensin kuvataan eri pituisin fragmentein elämää, johon liittyy paljon leimallisesti vuosikymmenten takaisen Suomen yksityiskohtia. Pimeästä mökistä, kanankyninnästä ja savusaunasta Impi ponnistaa itsenäiseksi, omapäiseksi toimijaksi, parturiksi, joka pääsee leikkaamaan itsensä Mannerheimin hiukset.

Hän päästelee pitkin jäätä ”hevosrattaissa, karvahattu nurin päin, laulaa kaikki taivaankappaleet ulkoa”.

Kejonen ei luo mitään elämäntarinaa, vaan väläyttelee esiin pieniä hetkiä, jotka asettuvat lomittain tai jopa päällekkäin. Ihmisestä ei jää jäljelle ehjää tarinaa, vaan ehkä muutama esine ja tilanne sieltä täältä.

Näin syntyy hypähdyksiä puolelta toiselle, tihentymiä, joita Kejonen ei aina esitä erityisen runollisesti, kuitenkin vahvasti luoden kontrasteja ja ennen kaikkea fyysisen kontaktin maailmaan:

”Tämän leikin nimi on kuolema. Minä voin olla lapsi, letti palmikoitu, kotoa maitokauppaan, maitokaupasta Martan parturiliikkeeseen, saksia pitkin Mikkeliin, Mikkelistä seinän taakse, seinän takaa viinakauppaan, viinakaupasta metsään, jossa makaan nyt ja hyppään kohtaan, jossa puolikas suksisauva pitää minua kädestä.”

Kirjan toinen osa käy läpi nykyajan parisuhdetta, jonka alkuakaan ei juuri hehkuteta. Sävy käy hyvinkin alavireiseksi, kun mennään vääjäämättä ympyrää: ”Minä olen puinen avaruusalus, / terä joka kulkee ruumiin läpi. / Etsin huoneesta toiseen salaojia, mutta kun aukaisen oven / astun aina samalle nurmelle.”

Kokoelma siis jakautuu kahtia mutta loppupuolella kysytään myös: ”onko kukaan nähnyt sitä taikatemppua, jossa nainen sahataan kahtia?” Kahtia menemisen ja ympyrän kuvat luovat tunteen kierteestä, spiraalista, josta on vaikea saada otetta – kuten elämästä itsestään. Pudotaan, mutta ainakin pudotaan aina jollekin alustalle.

Suhteesta ei tunnu jäävän jäljelle kuin kuvaelma, jossa ”ripsireunaisen kesäillan” lisäksi ”kipsipatsas esittää valoa, läkähtynyt päiväperhonen kaatuu parvekkeelta sisään”.

Tämä ei ole aivan keskeislyriikkaa, koska puhuja tuntuu sijaitsevan kadonneen keskuksen vieressä, jatkuvassa suhteessa esineisiin ja maailman materiaan.

Taitavasti Kejonen etsii ympäristöstä vastineita väärälle raiteelle ajaneesta suhteesta, onneksi myös uudelle. Alkupuolen vallattomuus palaa sittenkin, eikä naista ja kirjaa sittenkään sahata kahtia.

Lopuksi myös Dallas-sarjan hahmot tuovat tekstiin koomista eloisuutta ja karkottavat suljetun paikan tunnun.

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri

Luetuimmat

Uusimmat