Koronakevät toi diskoikävän – Mutta miten hoitaa kaipuuta, kun tanssimisesta on niin vaikea puhua? - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Lauantaiessee

Koronakevät toi diskoikävän – Mutta miten hoitaa kaipuuta, kun tanssimisesta on niin vaikea puhua?

Kaksikymmentäviisi vuotta sitten ilmestynyt Pulpin Disco 2000 -kappale herättää koronakeväänä aivan erityisen kaipuun: päästäpä tanssimaan sille yhdelle tietylle parkettilattialle, kauniiseen saliin, diskopallon alle.

Valokuva Tampereen Yo-talon 1990-luvun diskon julisteesta.

Julkaistu: 23.5. 2:00, Päivitetty 23.5. 13:22

Pääsisipä tanssimaan.

Koronakevät on täynnä erisuuruisia tunneailahduksia, kaipuuta paikkoihin ja ihmisten luo.

Erikois­piirteenä se, että kun ketään ei voi tavata eikä halata, kaipuussa sekoittuvat niin menneet kuin olemassa olevatkin ihmiset ja asiat.

”Oh, what are you doing Sunday, baby.”

Samalla, kun kaipaan tanssimista, ihmisjoukon keskellä, kuumassa tungoksessa, musiikissa, tiedostan, että kaipuuni ei ole uusi asia, se on vanha tuttu jo.

”Would you like to come and meet me maybe?”

En harrasta tanssia liikuntana, en halua valssata enkä salsata.

Haluan diskoon.

Siinä on vain yksi pikku pikku ongelma. Kaikkein paras diskoni on jäänyt kymmenen, kahdenkymmenen vuoden taakse.

”You can even bring your baby. Ooh ooh-ooh ooh ooh ooh ooh.”

Avaan radion ja siellä Jarvis Cocker laulaa, brittiläisen Pulp-yhtyeen vuonna 1995 ilmestynyttä Disco 2000 -kappaletta.

Ihanalta se aina kuulostaa. Mutta ei se disko ole.

Keltainen kivitalo Tampereella on yli sata vuotta vanha, kaksi enkeliä vartioi ulko-ovea. Kun käy raskaista puuovista sisään, astuu ylös kiviportaita ja edelleen eteisen läpi, jättää takkinsa narikkaan ja kääntyy hieman oikealle, on perillä. Diskossa.

Katto on korkealla, tämä on vanha pankkisali, kaareva muodoltaan. Hevosenkenkä. Keskellä, koristeellisten pylväiden reunustamana, on tanssilattia, jonka parketti on kauniisti kulunut.

Lauantaisin diskopallo pyörii, heijastuu seinien kipsikoristeille ja lattialle, joka alkuillasta, dj:n jo aloitettua, on vielä tyhjä.

Myöhemmin illasta sekaan ei ole mahtua, mutta tietenkin, aina on tilaa yhdelle. Kohteliaasti kiinni tuosta olkapäästä, anteeksi, askel eteenpäin, anteeksi, pujahdan tästä, tuohon, tuossa, pieni pala lattiaa vapaana, mahtuu kyllä. Kiinni musiikista, ja kas, siinä olet.

Tanssilattialla, ihmisten keskellä, diskopallon alla, musiikin sisällä.

Se on välillä kuin taivas, tai kokonainen universumi.

”Oh Deborah, do you recall?”

Tampereen ylioppilastalo mainitaan 1960-luvulta lähtien legendaarisena keikkapaikkana, manserockin kehtona, jonka esiintyjälistassa jonkin Coitus Intin ensimmäinen keikka on business as usual.

Tuo on se osa historiaa, joka tunnetaan, kerrotaan, kirjataan Wikipediaan.

Mutta miksi se tuntuu ontolta? Tekee mieli sanoa, että joojoo, mutta eihän se noin ollut. Oli muutakin, paljon muuta.

Oli disko, lauantaisin, kymmenisen vuotta 1990-luvun puolivälistä eteenpäin. Iso joukko ihmisiä, jotka tulivat paikalle, juttelivat, tanssivat, joivat ja polttivat tupakkaa. Ihastuivat, löysivät seuraa, eivät löytäneet seuraa.

Periaatteessa kovin yksinkertaista. Tuollaista nuorilla ihmisillä on, aina. Nuoruuttaniko haikailen?

Kiellän lujasti. Siitä ei nyt ole kyse.

Mietin yhä uudelleen, miten saada kiinni sellaisesta, joka jo tapahtuessaan oli kovin katoavaista, häilyvää, kaleidoskooppista – eikä vain siksi, ettei Yo-talo ollut mikään limudisko.

Miten muistaa sanoilla jotakin, joka koettiin ennen kaikkea ruumiissa?

Luen kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen Tuija Nykyrin vuonna 1996 julkaistua tutkielmaa Naiseuden naamiaiset – nuoren naisen diskoruumiillisuus ja ilahdun, kun pääsen tanssilattian yhteisyyttä käsittelevään kohtaan. Nykyri kirjoittaa:

”Diskojen sosiaalisuus syntyy itsetarkoituksellisesti, satunnaisesti ja ei-rationaalisesti tässä hetkessä, eikä siitä välttämättä jää seuraavaksi päiväksi muuta kuin epämääräinen tunne ja hajonnut muisto siitä, että jotain tuli koettua ja että hauskaakin taisi olla. Tanssilattialla toisiin ollaan kosketuksissa ikään kuin ihon tietoisuuden kautta--.”

Onko iholla muisti? Missä se on?

Ei ainakaan kielessä, se on varmaa. Tanssin kulttuurisia konteksteja tutkinut Cynthia Novack esimerkiksi määrittelee liikkeen olevan ”kinesteettistä ja visuaalista, ei niin yksityiskohtaista kuin kieli”.

On vaikea muistaa sanatonta, puhua tai kirjoittaa siitä.

Eksaktia historiankirjoitusta diskoilusta ei ehkä saa, mutta ei ole mahdotonta ymmärtää paremmin sitä mitä kaipaa.

On esimerkiksi varsin huojentavaa – ja hauskaa – lukea, miten tutkija Helen Thomas raportoi kirjassaan The Body, Dance and Cultural Theory (2003), miten hän tarkkaili eri-ikäisiä tanssijoita collegen joulujuhlassa, jossa soitettiin 1980-luvun diskomusiikkia. Musiikki oli kaikille sama – mutta parikymppiset tanssivat aivan eri lailla kuin viisikymppiset. Thomas havaitsi myös, miten ”oli ilmeistä, että nuoremmat pitivät vanhempien tanssijoiden liikkeitä huvittavina ja vanhanaikaisina”.

Nauran ääneen ja lupaan, että kunhan 1990-luvun brittipop tulee muotiin nuorisolaisten tanssiklubeilla, käyn näyttämässä, miten ensimmäisellä kerralla mentiin.

Mutta vakavasti puhuen, tuntuu oudon huojentavalta ymmärtää, että samalla, kun tanssi on ikiaikaista ja perustavanlaatuisesti inhimillistä, on se myös kiinni ajassa ja paikassa.

En koskaan tule tanssimaan edm:n tahtiin.

Helen Thomas siteeraa kirjassaan 1950-luvulla Oxfordissa tansseissa käyneen naisen kertomusta: ”Ihmisillä oli uskomattoman ihanaa. Se oli kuin suuri jyskyttävä ihmisyys… valtavan kuuma… valtava meteli.”

Sukupuoliroolit ovat 1950-luvulla vielä kahleita, mutta en osaa olla hymyilemättä, kun naisen kertomus jatkuu: ”Pojat yrittivät olla hyvin sulavia. He sanoivat: ’Tanssitko? Siihen vastattiin: ’Kysytkö?’… ’Kyllä, kysyn.’ … ’Selvä, tanssin.’”

Vieras aika, mutta tutut tunteet: jännitys, epäröinti, ilo. Tuija Nykyri kirjoittaa: ”Jo pelkkä läsnäolo diskotilassa tuottaa mielihyvää ja luo kihelmöivää jännitystä”.

Diskossa ollaan yhdessä, mutta tavalla, jossa ei olla niin riippuvaisia puhumisesta, sanoista. On lupa kuljeskella, katsella toisia, juoda, tai vaikka tanssia omassa rauhassa.

Ja tulla taas takaisin, tietoiseksi ympäristöstään, katsoa muita, tuntea heidän katseensa.

Lontoolainen klubbailija kertoo vuodesta 1997: ”Yhtäkkiä olin taas tietoinen itsestäni, tietoinen liikkuvista jaloistani --. Katsoin ihmisten tanssivan ja huomasin miten avoimesti he katsoivat muita. Eivät tuijottaneet, vaan todella katsoivat. Tunsin, että minua skannattiin katseilla mutta se ei tuntunut lainkaan loukkaavalta.”

”Minä tanssin” -kokemus muuntuu ”ruumiini, jota muut katsovat, tanssii” -kokemukseksi. Ja takaisin.

Kuin taivas, tai universumi.

Jatkan diskon ajattelemista, muistan vähän enemmän. Ymmärrän, että se häilyvä mitä oli, oli todellista. Oh, what are you doing Sunday, baby? Would you like to come and meet me maybe?

Koronakevät ei ole ikuinen. Hyräilen Disco 2000:n sanoja, you can even bring your baby, tiedän varmemmin, että riemu, riehakas ilo, se on edelleen tallella.

Tanssittavissa.

Spotifyssä Yo-talon greatest hits -soittolista, koonnut Kaj Mäkelä.

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri

Luetuimmat

Uusimmat