Pariisilla on pitkä historia jazzin entisenä Euroopan-pääkaupunkina sekä kaupunkina, jossa afroamerikkalaisia muusikoita on ymmärretty paljon paremmin kuin kotimaassa Yhdysvalloissa – ainakin muusikkojen omasta mielestä. Lista on vaikuttava alkaen aina laulaja Josephine Bakerista ja klarinetisti-saksofonisti Sidney Bechetista.
Draamasarja The Eddyn keskeisen roolihenkilön, pianisti-säveltäjä Elliotin (André Holland), pariisilaistumisen syyt ovat ilmeisesti henkilökohtaisemmat, vaikka hänkin yrittää tulla hyväksytyksi jazzilla ja saada siitä myös elantonsa. Nelikymppinen eronnut Elliot pyörittää perheellisen parhaan ystävänsä Faridin (Tahar Rahim) kanssa musiikinrakastajien jazzklubia kaupunginosassa, joka on kaukana turistien postikortti-Pariisista.
Kahdeksanosainen sarjan ”dokumentaarinen” avaus lupailee harjoituksineen ja täysimittaisine live-esityksineen rennon rouheaa musiikkivetoista draamaa. Hienoa on, että jazzmuusikkojen näyttelijät ovat oikeita musiikin ammattilaisia – samaan tapaan kuin David Simonin Tréme-sarjassa. Johdattelevan avausjakson loppupuolen odottamaton käänne pyöräyttää tarinan kuitenkin toiseen, paljon kohtalokkaampaan asentoon: kaikki ei ole, miltä näyttää tai kuulostaa.
Jutun juoni paljastuu vasta seuraavissa jaksoissa, joista jokainen on rakennettu yhden hahmon ympärille: Elliotin teinityttärestä klubin oman yhtyeen kroatialaiseen rumpaliin Katarinaan. Monikulttuurisen ja monikielisen sarjan erottuvin elementti on silti jazz, vaikka se ei olekaan omaperäistä.
The Eddy, Netflix.
