Yhteisöllisyys on taiteen uusi supertermi ja muoti-ilmiö, jonka perimmäisiä vaikuttimia ei kyetä tai ymmärretä lainkaan haastaa.
Näin väittää yhteisöllistä taidetta pohtinut kulttuuritutkija.
”Meidän pitäisi olla tarkkana siitä, milloin yhteisöllisyyttä käytetään hyväksi ja milloin taiteella halutaan rakentaa jotain uutta tai parempaa”, sanoo kulttuuritutkija Hanna Kuusela.
Kuuselan tuore kirja Kollaboraatio syventyy yhteisölliseen taiteeseen. Kuusela toimii mediakulttuurin dosenttina Tampereen yliopistossa. Alun perin Kuusela lähti tutkimaan yhteisöllistä taidetta marginaalisena ilmiönä ja ihanteena, joka pyrki horjuttamaan nerokulttia.
Nopeasti hän huomasi olevansa keskellä taidekentän, erityisesti kuvataiteen, esitystaiteen ja kirjallisuuden, muoti-ilmiötä.
”Maailma on täynnä yksin maalaavia taiteilijoita, mutta se etujoukko, joka saa huomiota ja kutsuja museoihin ja taidetapahtumiin, vannoo yhteisöllisyyteen. Yhteisöllisyyttä on kuitenkin pääosin silitetty myötäkarvaan eikä sitä ole osattu tarkastella kriittisesti, ei kulttuurijournalismissa, ei tutkimuksessa eikä taidepuheessa”, Kuusela sanoo HS:n puhelinhaastattelussa.
On siis jäänyt kysymättä, mitä yhteisöllisyydellä oikein tarkoitetaan, puheessa ja ideologiana.
Kirjassaan Kuusela käyttää yhteisötaiteesta esimerkkinä lähinnä kaunokirjallisuutta. Yhtenä tapausesimerkkinä Kuusela nostaa esiin suomalaisromaanin Pirunmeri, jota kirjoitettiin joukkovoimalla.
Pirunmeri kirjaa markkinoitiin yhteisöllisenä teoksena.
”Pirunmeren kohdalla sanottiin, että koko Suomi kirjoittaa, mutta lopulta siinä keskeisessä roolissa oli pari firmaa, jotka ohjasivat lopputulosta”, Kuusela sanoo.
Esimerkistä käy myös presidentti Sauli Niinistön muotokuva, joka tehtiin sadan taiteilijan yhteistyönä. ”Jopa kaikkein konservatiivisimmat yksilöä korostavat instituutiot ovat nyt yhteistyön valtaamia, Kuusela kirjoittaa kirjassaan, jonka alaotsikkona on Yhteistekijyys nykykirjallisuudessa ja taiteessa.
Huomiota saaneita yhteisöllisyysteoksia ovat olleet Kiasma-museon Visitors sekä Amos Rexin avajaisnäyttely teamLab.
Kuusela pohtii mitä yhteisöllisyydellä näissä teoksissa tarkoitettiin:
”Amos Rexin näyttelyssä yleisö osallistui piirtämällä liskoja. Mutta jos kysyy, kuka saa hyödyn, niin ei se ole se liskoa piirtävä pikkulapsi, vaan japanilainen megasuosittu taidekollektiivi. Kiasman Visitorsista käytetyt ylisanat kertoivat minusta taas siitä, että nämä yhteisölliset hankkeet lupaavat yleensä aika paljon. Mutta pystyvätkö ne vastaamaan lupauksiinsa?”
Kiasmassa esillä ollut Visitors-videoprojisointi on esimerkki ylistetystä yhteisöllisestä teoksesta.
Kuuselan mukaan yhteisöllisen taiteen ytimessä on ristiriita, jossa taide usein väittää parantavansa maailmaa samalla tavalla kuin vaikkapa sosiaalisen median yhtiön lupaavat rakentaa yhteisöjä ja uutta kivaa.
Yhteisöllisyys-sanaa käytetään nykyään laajasti yhteiskunnan eri alueilla. Jo pelkästään Helsingin Sanomien hakukone kertoo, että ihan viime päivinä yhteisöllisyys-sanan varaan ovat vannoneet HS:n artikkeleissa niin EU-komissaari Jutta Urpilainen, Flow-festivaalin omistajiin kuuluva Tuomas Kallio sekä Suomen Kuvalehden uusi päätoimittaja Matti Kalliokoski.
”Yhteisöllisyys- ja osallistuvuusjutuissa on oikeastaan aina sisällä väite tai flirttailu väitteellä, että sillä tavalla parannettaisiin maailmaa, joka on kapitalistisen voitontavoittelun ja individualismin läpitunkemaa”, Kuusela huomauttaa.
Joka teoksen kohdalla kannattaisi Kuuselaa mukaellen siis kysyä, edistääkö teos yhteistä hyvää vai käytetäänkö yhteisöllisyyttä vain hyväksi.
Kuusela on aiemmin tehnyt kirjan muun muassa konsulteista, jotka vyöryvät ministeriöihin ja virastoihin. Konsulttidemokratia-teoksessa Kuusela halusi toisen kirjoittajan Matti Ylösen kanssa varjella demokratiaa. Puhutuin Kuuselan kirjoista on Huipputuloiset, Suomen rikkain promille, jossa Kuusela yhdessä Anu Kantolan kanssa haastatteli suomalaisia perijöitä, johtajia ja yrittäjiä ja esitteli kaikkein varakkaimpien arvomaailmaa.
Amos Rexin avajaisnäyttelyssä yleisö osallistui japanilaiskollektiivin näyttelyyn. Kuva elokuulta vuonna 2018.
Kuusela itse siis tuntee yhteisöllisen tekemisen hyvät ja huonot puolet hyvin, sillä hän on kirjoittanut kirjoja usein yhteistyössä.
”Olen tyytyväinen niihin kirjoihin, mutta eihän se mitään helppoa ole. Huono puoli on aina se, että siinä joudutaan tekemään kompromisseja eikä kirja ole koskaan yhdenkään kirjoittajan näköinen. Etu on taas se, että omiin ajatuksiin saa kommentteja”, Kuusela sanoo.
Kuuselan mukaan osallistavaan taiteeseen usein kuuluva moniäänisyyden ihanne oli alun perin tarpeellinen vastavoima 1900-luvun totalitarismille.
”Löyhän yhdessä tekemisen ihanteet olivat tarpeellinen vastaliike totalitarismille, mutta ovatko meidän haasteet vuonna 2020 enää samoja. Kun valta muuttuu ja fragmentoituu, myös vallan vastustamisenkin pitää muuttua”, Kuusela arvioi. Nyt haasteina ovat ilmastonmuutos ja taloudellinen eriarvoisuus.
Hanna Kuusela on kulttuuritutkija ja mediakulttuurin dosentti Tampereen yliopistossa.
Kuusela korostaa, ettei hän ole vaatimassa, että ainoa oikea taide vaatisi muutosta tai että hän haluaisi päästä eroon yksilötaiteilijoista.
”En näe taiteelle hyväksi sitä, että jos taide perustuisi vain kompromisseihin. On tärkeää, että ihminen voi myös laittaa teokseen vain omia ajatuksiaan. Yhteistyössä on aina vaara, että haetaan pienintä yhteistä nimittäjää, ja silloin uusia, räiskyviä avauksia ei välttämättä saada.”
Miten yhteisöllinen taide sitten voisi muuttua oikeasti kumoukselliseksi ja maailmaa parantavaksi?
”Se täytyy jokaisen taiteilijan itse ratkaista. Pitää rakentaa yhteinen ääni, mutta ei niin, että se rakentuu yhden taiteilijan nimissä, vaan siten että yhteisöllinen taide yrittää oikeasti löytää yhteisiä näkemyksiä. Oikotietä ei ole. Se on hidasta prosessia niin kuin demokratiakin on.”
Helsinkiläinen Flow-tapahtuma vannoo yhteisöllisyyden nimeen. Yleisöä House of Auer -dragkollektiivin keikalla Flow-festivaaleilla Helsingissä elokuussa 2019.
