Nuori hollantilainen matkustaa 1970-luvun alussa rengiksi Pohjois-Karjalaan – Herman Kochin romaani kuvaa herkullisesti suomalaisten ominaispiirteitä - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Kirja-arvostelu

Nuori hollantilainen matkustaa 1970-luvun alussa rengiksi Pohjois-Karjalaan – Herman Kochin romaani kuvaa herkullisesti suomalaisten ominaispiirteitä

Hollantilaisen kirjailijan Herman Kochin Suomen päivät -romaanissa moottoripyöräilyä harrastava riuska uros valitsee odysseiansa kohteeksi kylmän ja aution pohjolan. Koch kirjoittaa herkullisesti kasvamisesta, puhumattomuudesta, surusta sekä siitä mitä saattoi olla.

Myös vierailu Helsingissä syyskuussa 2017 sisältyy Herman Kochin uuteen romaaniin. Kuva: Joonas Salo

Julkaistu: 24.5. 2:00, Päivitetty 24.5. 10:08

Romaani

Herman Koch: Suomen päivät (Finse dagen). Suom. Antero Helasvuo. Siltala. 328 s.

Teoksen periaate lauotaan julki vasta ihan vähän ennen sen loppua:

”Fiktiokirjallisuuden suu on usein täynnä totuutta, mutta ainoa totuus on kyseisen kirjan totuus, ei totuus tapahtumista sellaisina kuin ne ovat todellisuudessa tapahtuneet.”

Romaanissa kaikki on luvallista ja taideproosassa oman olemuksen ynnä oikeutuksen pitkällinen fundeerailu suorastaan vakiohuvi. Tällaisilla asetuksilla mennään.

Toisinaan silkkaan itseriittoisuuteen.

Sellainenkin käy mielessä, kun sukellan hollantilaisen Herman Kochin (s. 1953) romaanin Suomen päivät alkupuolta. Miksi välittäisin puupennin vertaa hänen muisteluidensa mahdollisesta tai mahdottomasta suhteesta siihen, mitä joskus ehkä tapahtui?

En ole lukenut hänen aiempia, enimmäkseen kehuttuja romaanejaan Illallinen (2012), Lääkäri (2013), Naapuri (2015) ja Pormestari (2017). Onko Suomen päivät kirjailijan näyttäytymis­namuttelua niiden myötä siunaantuneille faneille?

Ties vaikka.

Mutta ennen muuta uutuus tekee kaunokirjallisuuden perustempun: maanittelee lukijansa suorastaan sairaalloisen kiinnostuneeksi henkilöistään, heidän keskinäisistä suhteistaan sekä siitä, millaisten voimasuhteiden hetteikössä yksilö – loppujen lopuksi ihan kuka tahansa – yrittää ymmärtää jotakin edes itsestään ja suoriutua eteenpäin vastakarvaisuuden virrassa, jota elämäksi kutsutaan.

Kieltämättä romaanille antaa lisä­mausteensa se, että juuri koulunsa Amster­damissa nipin napin päätöksen saanut nuori Herman saapui vuonna 1973 Suomeen ja vieläpä aina Pohjois-Karjalaan saakka maatalon taitamattomaksi rengiksi. Hänen äitinsä oli kuollut ja isä asettunut pysyvästi naisystävänsä luo, jonka kanssa hän oli seurustellut jo vuosia.

Koko villi maailma etelän herkkuineen oli avoinna moottoripyöräilyä harrastavalle riuskalle uroolle, mutta hän valitsi oman päänsä selvittely­odysseian kohteeksi kylmän ja aution pohjolan. Niin hän ainakin tässä esittää.

Koch kuvaa herkullisesti suomalaista autiutta ja vaikenemista. Muistot siihen todellisuuteen sysää liikkeelle vuosikymmenet myöhemmin Turun kirjamessuilla käteen osunut runoteos; hän, nyt jo harmaa ikämies, on palannut Suomeen julkistamaan omaa uutta kirjaansa.

Muistojen lisäksi viriävät niiden tiimoilta kehkeytyvät ”kirjan totuudet”. Ei ole mitään syytä edes yrittää vetää linjaa kyseisten kategorioiden välille. Koch lukeutuu niihin, jotka eivät kaipaa valokuvatallenteita, koska mielikuvat ovat kuitenkin verrattomasti väkevämpiä.

”Muisti on jäätynyt vuoristojärvi, johon tehdään avanto. Siitä avannosta sitten ongitaan kaloja toistensa perään”, Koch kirjoittaa. ”Joka ei tee avantoa ei saa saalistakaan.”

Suomen päivissä saaliiksi muistin ja minuuden kerrostumien naarauksessa saadaan muun muassa väräjävän herkkiä sommitelmia polttavasta rakastumisesta lumen ja pimeän keskellä. Myös sellaisesta rakkaudesta, joka ei tohdi lausua nimeään, ja vie junan alle kuin Tolstoin romaanin Anna Kareninan konsanaan.

Juuri Anna Kareninaa nuori Herman yrittää syrjäkulman kamarissa iltaisin lukea. Vaan ei pääse juuri alkua pidemmälle, kun on taas pitänyt autiudessa kiirettä, ja ajatukset laukkaavat.

Kirjallisuus. Voi huokaus. Uni.

Kun kerran kaunokirjallisuutta tehdään, eroavuuksia jopa olennaisempia ovat yllättävät yhtenevyydet. Niinpä pohjoiskarjalaisen Lieksan seudun puhumattomuus vertautuu väistelyyn ja mykkyyteen Amsterdamissa, eritoten tärkeiden ja vaikeiden asioiden kohdalla.

Äkkiä voikin jopa sanoa, että Lieksassa suorastaan puhua pulputetaan Kochin kotipuolen sivistysperheeseen verrattuna.

Äiti hiipuu, ja isä on ajatuksissaan koko ajan muualla. Kun teini-ikäistä Hermania pitää saattaa Amerikan-koneeseen ja tekninen vika viivästyttää lähtöä, niin odotushallissa poikansa saattajat joutuivat olemaan ”vielä joitakin tunteja siinä toinen toisilleen tuomittuina”.

Poika elää nuoruuttaan omituisessa asennossa. Siitä on kiire päästä pois.

Niin kuin kenen tahansa omilleen haluavan nuoren.

Taaksepäin katsoen näyttää pienoiselta ihmeeltä, että muistelija ylipäätään on hengissä. Niin monta läheltä piti -tilannetta on osunut kohdalle yhtäällä moottoripyörällä ja toisaalla traktorilla. Sekä muun muassa teräsverkkoaitaa vasten Baltimoren slummissa.

Tasan tarkkaan ”kirjan totuuttahan” näistä tapauksista on jokainen. Yhtä suurta epäluotettavan kertojan juhlaa.

Pysyvimmän jäljen häneen painaa kuitenkin lapsuuden hiljainen koti. Äidin varhainen kuolema on sille painautumalle – surulle, tuskalle, kaunalle – vain yksi nimi.

Toinen voisi olla pettäjä-isän nössöys. Jo varhain poika alkaa osoittaa henkistä ja fyysistä ylemmyyttä häntä kohtaan. Ja isä, lapanen, sen kun nielee kaiken osakseen koituvan. Kuin velanmaksuna syyllisyydestä, jota ei mainita ääneen.

Herman, keskushenkilö, ei välttämättä ole mikään mukava kaveri. Vaan hänpä onkin fiktion henkilö, ei muistelman.

Isä vaihtaa Hermanin äidin vanhempaan naiseen. Nahistuneeseen mummoon, kuten äitinsä puolesta mustasukkainen ja nuoruutensa päättymättömyyden sokaisema poika tuumii.

Suomen päivien kohokohtiin lukeutuu Hermanin vastahakoisen tutustuminen isän uuteen. Kiinnostus viriää kuin varkain, kunnioituskin.

Kliseisesti sanoen: ihmisissä on puolensa.

Eiköhän myös isässä, vaikka kasvava ja äidin suremiseen koteloituva poika ei sitä näe.

Tätä läksyä Koch kirjoittaa auki lankeamatta kertaakaan opettavaisuuteen. Lukijalle näkökulmat ja voimasuhteet valkenevat ilon kautta.

Kirjastot ovat taas auki.

Suuntaan kaunokirjallisuuden osastolle ja siellä k-kirjaimen hyllylle. K niin kuin Koch.

Neljä aiempaa suomennosta

Illallinen (Het diner). Suom. Sanna van Leeuwen. Siltala. ”Kaksi veljestä vaimoineen tapaa hienossa ravintolassa keskustellakseen vakavasti poikiensa ongelmista. Ruokalajien seuratessa toistaan lukija saa vähitellen nähdäkseen koko kuvan. Eikä se ole nätti.” Sanna Kangasniemi, HS 18.11. 2012

Lääkäri (Zomerhuis met zwembad). Suom. Sanna van Leeuwen. Siltala. ”Hyvin rakennettu ja kirjoitettu tarina. Ei ole itsestäänselvyys, että koston ongelma muuttuu vetäväksi kerronnaksi moraalista painoaan menettämättä.” Juhani Karila, HS 19.10. 2013

Naapuri (Geachte Heer M.). Suom. Sanna van Leeuwen. Siltala. ”Onko kertomus lukiolaistyttöjä vokotelleen opettajan kohtalosta edes totta Kysymys on perusteltu jo siksi, että Kochin kirjojen kivijalka on ennenkin ollut epäluotettava kertoja.” Petri Immonen, HS 19.7. 2015

Pormestari (De Greppel). Suom. Mari Janatuinen. Siltala.: ”Epäily kalvaa pormestarin mieltä, joten hän ryhtyy lähes maanisesti tarkkailemaan merkkejä mahdollisesta uskottomuudesta. Tuossa prosessissa hän osoittautuu tutun oloiseksi kochilaiseksi antisankariksi.” Petri Immonen, HS 12.12. 2017

Seuraa uutisia tästä aiheesta

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri

Luetuimmat

Uusimmat