Tietokirja
Jonathan Safran Foer: Me olemme ilmasto (We Are the Weather). Suom. Ulla Lempinen. Atena. 287 s.
Ilmaston muuttumisesta tiedetään valtavasti, ja aiheesta on tullut myös yksi kansainvälisen median luetuimmista.
Perinteisesti on ajateltu, että tiedon levitessä rationaaliset ihmiset muuttavat käyttäytymistään.
Kun uhanalaisena on koko elämä sellaisena kuin sen tunnemme, motiivin luulisi löytyvän helposti. Silti päästöt ovat katastrofaalisella tasolla.
Syyttävä sormi osoittaa yleensä valeuutisiin ja niitä levittäviin ilmastodenialisteihin. Tutkimusten mukaan he ovat kuitenkin useimmissa maissa, jopa Yhdysvalloissa, hyvin pieni ryhmä: rapakon takana paljon useampi kiistää evoluution kuin ilmastonmuutoksen – mikä ei toki välttämättä lohduta.
Toinen vaihtoehto syylliseksi ovat rakenteet. On totta, että vain pieni joukko yrityksiä vastaa valtaosasta päästöjä. Eikö yksilön siis tarvitse tehdä mitään?
Kirjailija Jonathan Safran Foer ei uusimmassa tietoteoksessaan päästä meitä näin helpolla. Amerikanjuutalaisen kirjallisuuden perilliselle yksilö on tärkein muutosvoima, jota kaikki muu lopulta seuraa – yritykset erityisen herkällä korvalla.
Suurimman huomion on Foerin mukaan saanut yksilön kannalta toisarvoinen ilmastotieto. Kaikkein helpoimmin ja nopeimmin voimme vaikuttaa muuttamalla ruokailutottumuksiamme – Foer ehdottaa ”ei eläinkunnan tuotteita ennen päivällistä” -periaatetta.
Lihansyöntiä ei maininnut Al Gore Epämiellyttävä totuus -dokumentissaan, ja monet muutkin asiantuntijat ovat vähätelleet asiaa, vaikka eläinmaatalouden osuus globaaleista päästöistä on jopa yli puolet. Foer puolestaan ei korosta sitä lihansyönnin riskiä, jonka nyt näemme realisoituneen: yhdellä iskulla voisimme ehkä selättää paitsi ilmastonmuutoksen, myös tulevat pandemiat.
Vaikka paperilla lihansyönnin vähentäminen on helppoa, Eläinten syömisestä -teoksen kirjoittaja myöntää, että se ei käytännössä ole ollut sitä hänelle itselleenkään.
Mitä jos ilmastonmuutos ei olekaan tiedon, vaan uskon asia? Denialistille ilmastouskovainen on haukkumasana, mutta ehkä tarvitsemme sellaisia lisää ja paljon. Foer on tätä mieltä ja käyttää kunnioitettavan kirjallisen kapasiteettinsa uskonkriisin luotaamiseen.
Foer onnistuu siinä, missä viime vuonna suomennetun David Wallace-Wellsin Asumiskelvottoman maapallon kaltainen korkeatasoinen tietoteos ei: puhuttelemaan sitä häilyvää mutta tärkeää, perinteisesti kaunokirjallisuudelle varattua aluetta, jossa ihminen on paljaimmillaan. Siellä hän tarkkailee paitsi maailmaa myös itseään.
Kirjassa on laajan faktapohjan lisäksi syvä henkilökohtainen taso. Kuolinvuoteellaan makaava Foerin isoäiti, jonka vierellä kirjailija välillä kirjoittaa, käveli yksin halki Puolan paetessaan hirmuhallintoa, joka myöhemmin tuhosi koko hänen muun sukunsa.
Myös ensimmäisiä silminnäkijäraportteja juutalaisgettojen puhdistuksista ja keskitysleireiltä oli monien vaikea uskoa.
Puolan vastarintaliikkeeseen kuulunut Jan Karski onnistui matkustamaan Yhdysvaltoihin ja tapaamaan kesäkuussa 1943 korkeimman oikeuden jäsenen Felix Frankfurterin, joka oli juutalainen itsekin. Frankfurter totesi: ”Mieleni ja sydämeni ovat rakentuneet siten, etten kykene hyväksymään asiaa.”
Kun Foer käy mielien ja sydämien kimppuun myyttien, tunnustusten ja historiallisten anekdoottien voimalla, tunnelma ei ole yksinomaan synkkä. Herää luterilainen synnintunto: jos haluan ottaa asian vakavasti, voinko nauttia sen lukemisesta näin paljon? Kirja on paitsi hyytävä ja vakuuttava, myös napakan helppolukuinen – Ulla Lempisen suomennos välittää tämän hyvin.
Jonathan Safran Foer tunnustaa kirjassaan, ettei lihansyönnin vähentäminen ole ollut helppoa hänelle itselleenkään.
