Oliko Suomen itsenäisyys Leninin lahja vai taktinen veto? Tuomo Polvinen romutti myyttejä 50 vuotta sitten, ja tutkijan linja pitää yhä - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Historia

Oliko Suomen itsenäisyys Leninin lahja vai taktinen veto? Tuomo Polvinen romutti myyttejä 50 vuotta sitten, ja tutkijan linja pitää yhä

Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920 -teos on nyt ilmestynyt komeana näköispainoksena.

Presidentti Kekkonen puhui Moskovan kommunistiselle puolueelle Korkeimman Neuvoston istuntosalissa Kremlissä toukokuussa 1958. Taustalla V. I. Leninin patsas.

Julkaistu: 28.5. 2:00, Päivitetty 28.5. 6:41

Joulukuussa 1967 Suomi juhli itsenäisyy­den ensimmäis­tä puoli­vuosisataa. Juhlien alla ilmestyi järeä historiateos, joka ensi kertaa kuvasi ja analysoi vuosina 1917–1918 toteutuneen suuren murroksen.

Uraauurtava teos oli Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920, tuolloin 36-vuotiaan filosofian tohtori Tuomo Polvisen tutkimusjärkäle. Kustantaja oli WSOY.

Polvinen jäsensi itsenäistymisen osana maailmanpolitiikan tapahtumien vyöryä, tasapainoisesti, avarasta katsannosta. Siihen asti maassa oli hallinnut kapea kansallinen näkövinkkeli, jossa ylikorostui Saksassa koulutettujen jääkärien merkitys itsenäisyydelle.

Tosiasiassa Suomen itsenäisyys oli lastu laineilla, jota heittelivät Venäjän kumouksen kohtalo ja maailmansodan loppu­tulos.

Polvinen romutti muun muassa presidentti Urho Kekkosen hellimän myytin, että Lenin tunnusti Suomen itsenäisyyden, koska hän oli jotenkin hyvä ja oikeuden­mukainen pienten kansojen ystävänä.

Tutkimus oli myrkkyä kekkoslaiselle ulkopolitiikalle. Polvinen selvisi vastakkainasettelusta voittajana, sillä hänen argumenttinsa olivat painavia.

Syksyllä 1967 julkaistu Polvisen tutkimuksen ykkösosa käsitteli aikajakson helmikuusta 1917 toukokuuhun 1918, tsaarinvallan keikahtamisesta sisällissotamme päätökseen asti.

Kirjan jälkimmäinen osa, joka kattoi kauden keväästä 1918 Tarton rauhaan 1920, saatiin painokoneista neljän vuoden päästä syksyllä 1971.

Viisikymmentä vuotta myöhemmin, keväällä 2020, Tarton rauhasta on sata vuotta ja emeritusprofessori Polvisen (s. 1931) suurtyö on julkaistu näyttävänä näköispainoksena ja yksissä kansissa.

Kulttuuriteon kustantaja on Docendo. Käsillä on 692 sivua nautinnollisesti polveilevaa ­asiaproosaa, hienojakoisia tulkintoja monen maan arkistojen pohjalta.

Seppo Hentilä

Mutta ovatko Tuomo Polvisen aikanaan kohua herättäneen kirjan päälinjat edelleenkin pitävää tutkimusta? Asiaa pohtivat kolme eri-ikäistä poliittisen histo­rian professoria.

”Polvisen kuva on yhä vankka, en näe syytä riitauttaa sen perusteita. Suomalaistutkijoista hän sijoitti ensimmäisenä itsenäistymisemme maailmansodan lopun ja kansainvälisen valtataistelun raameihin. Siinä auttoi hänen laaja kielitaitonsa, kun arkistot idästä ja lännestä tuli haravoitua”, vastaa Seppo Hentilä, 72, emeritusprofessori Helsingin yliopistosta.

”Vuosien 1917 ja 1918 kohdalta nostan Polvisen kirjan pysyvimpään ykkösriviin sosiologi Risto Alapuron Valtio ja vallankumous Suomessa -tutkimuksen [1988] rinnalle”, Hentilä lisää.

Helsingin-professori Kimmo Rentola, 66, huomioi Polvisen suvereenin kyvyn hallita suuria konstellaatioita, poliittisia asetelmia.

”Siihen asti meillä oli itsenäistymistä tiirailtu joulukuun 6. päivän kurkistusikkunasta, mutta Polvinen näki mittasuhteet ja Suomen kokoisenaan palana, ei enempänä muttei vähempänäkään. Tässä hän erosi aikalaiskollegoistaan: se ei muilla niin syvällisenä ilmennyt.”

Kimmo Rentola

Rentola huomauttaa neuvostolähteistä, että niitäkin oli saatavissa, sillä aluksi Leninin hallitus julkaisi asiakirjoja maksimaalisesti.

”Heiltä tuli dokumenttia ulos solkenaan, miltei reaaliajassa. Tämä antelias linja palveli Polvisen työtä. Venäjäntaitoisena hän hyödynsi johtokaartin päätöksiä ja muistioita.”

Huippuunsa viety salailu tuli neuvostokäytännöksi vasta myöhemmin.

Venäjän nykyarkistoista ei vuosien 1917–20 osalta ole paljastunut ratkaisevasti uutta ja Polvisen tulkinnoista poikkeavaa, Rentola sanoo. ”Polvinen loi sen pohjan, realistisen kokokuvan.”

Turun yliopiston professori Vesa Vares, 57, on omissa töissään voinut tukeutua Polvisen taustaan.

Vesa Vares

”Perusluotettavaa työtä. Hän tosin tutki niin ylä- kuin valtio­tasoa, ettei kirjaan voinut mahtua paljoakaan suomalaisesta sisäpolitiikasta. Hän kuvasi suuren palapelin, jossa Suomea siirrellään yhtenä palikkana. Totta kai sekin näkymä laajenee ajan ja uudemman tutkimuksen myötä.”

Polvisen ruudikas tutkimus romutti myyttejä.

Keskeistä oli jo mainittu tulkinta Suomen itsenäisyydestä. Eritoten presidentti Urho Kekkonen oli vaalinut kantaa, että itsenäisyys saatiin Leninin lahjana, osoituksena tämän hyväntahtoisuudesta pienten kansojen itsemääräämisoikeutta kohtaan.

Ensi kerran Kekkonen oli ilmaissut tämän puheessaan Leningradin Smolnassa yöpakkasten jälkeen talvella 1959.

Polvinen sitä vastoin perusteli, ettei itsenäisyyden tunnustaminen ollut lahja vaan kyse oli ”eroamisesta yhdistymistä varten” – kuten Lenin lähipiirilleen ilmaisi.

Mikä se oli, lahja vai taktinen veto? Ja miten pitkälle voi kulkea toteutumattoman historian poluilla?

Professori Tuomo Polvinen kuvattuna vuonna 1974.

”Kun Lenin asian noin suoraan omilleen sanoi, niin kyllä siitä on lupa tehdä johto­päätös, että lahja olisi pian peruutettu, jos sisällissota Suomessa olisi päättynyt toisin”, Vares toteaa.

Rentola pitää kysymystä monimutkaisena.

”Ei voida täsmälleen tietää, miten olisi käynyt. Voi toki päätellä todennäköisyyksiä, mutta varmuus puuttuu. Historiasta ei voi muuttaa yhtä kohtaa ikään kuin kaikki muut elementit olisivat kuitenkin kulkeneet sitä samaa rataa kuin oikeasti kulkivat.”

”Kunnon tutkijatapaa noudattaen Polvinen kertoo, milloin hän spekuloi. Kuten tässäkin asiassa”, Rentola sanoo.

”Polvinen elegantisti artikuloi sen, että hän tekee historiantutkimusta ja Kekkonen tekee historiapolitiikkaa”, Hentilä huomauttaa.

Hentilä plärää kirjasta esiin avainkohdan. Polvinen toteaa siinä kuivasti, että Leninistä luotu ”kaunis tarina altruistisena maailmanparantajana” ei kestä kriittistä tarkastelua, mutta hän täydentää heti perään: ”Leninin alun perin ’hätäratkaisuna’ toteuttamasta toimenpiteestä on kokonaan muuttuneissa histo­riallisissa oloissa tullut molempien maiden yhteisiin etuihin perustuvien suhteiden kulma­kivi.”

Tutkijana Polvinen siis piti kantaansa – samalla kun tuki kekkoslaista idänsuhteiden hoitoa. Niin oli kirjan ensiosan ­aikaan 1967.

Toisen osan ilmestyessä vuonna 1971 tilanne oli muuttunut.

Suomikin oli vuonna 1970 viettänyt olan takaa ja tuhansin tilaisuuksin Leninin syntymän satavuotisjuhlaa, hyväntekijäkultti oli tukevoitunut.

Kekkosta ärsyttivät ”eräiden historioitsijoiden” tulkinnat Leninin kaksoisroolista itsenäisyys­asiassa – ja tämän presidentti kertoi julki.

Asialle ryhtyi nyt Kekkosen läheinen keskustelukumppani Arvo ”Poika” Tuominen, SKP:n entinen pääsihteeri.

”Vaikka Tuominen oli kommunismin jättänyt, hän sympatisoi yhä suuresti Leniniä”, Rentola muistuttaa.

Julkisessa lehdistöväittelyssään Polvisen kanssa Tuominen jäi kuitenkin alakynteen. Hänen yleinen Lenin-ihailunsa ei purrut lainkaan Polvisen tosiasia-argumentteihin. Kuusi–nolla tutkimukselle.

Presidentti ei asiaan enää palannut. Polvinen jatkoi tuloksellista työtään historian tutkijana ja professorina.

Tuomo Polvinen: Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920. Docendo. 692 sivua.

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri