Kivikautisen ah-ja-voi-replikoinnin pinnan alla rullaa pätevä rikoselokuva - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Kolumni

Kivikautisen ah-ja-voi-replikoinnin pinnan alla rullaa pätevä rikoselokuva

Aarne Tarkaksen rikoselokuva vuodelta 1962 lainaa vetävästi film noirin perinteestä, kirjoittaa kulttuuritoimittaja Miska Rantanen.

Henrik Leino (Risto Mäkelä) piilottaa surmaamansa Katri Mäenpään (Rauha Rentola).

Julkaistu: 30.5. 2:00, Päivitetty 30.5. 11:28

”Rahaa, rahaa, rahaa.” Prokuristi Henrik Leinon (Risto Mäkelä) kasvot ovat lähikuvassa vääristyneet ja maaniset – hulluuden tuolla puolen. Konttorirotta on juuri tajunnut, että hänellä pitää olla rutkasti rahaa, jotta hän voisi kostaa elämänsä aikana kokemansa vääryydet.

Rahat hänellä on jo kiikarissa – enää tarvitaan uusi identiteetti, jolla elämän voisi aloittaa uudelleen.

Tilaisuus tekee mestarin. Työmatkalla eksynyt Leino istuu iltaa rankkasateen pieksemässä työmaakopissa keskellä korpea sattumalta kohtaamansa kulkurin kanssa.

Leino lyö kerran sorkkaraudalla ja Kaarlo Mäenpää kuolee heti. Leino varastaa kulkurin henkilöllisyys­paperit, lavastaa murhan onnettomuudeksi ja muuntautuu Mäenpääksi. Katkeroitunut ja vallanhimoinen Leino/Mäenpää on aloittanut matkan, jolta ei ole paluuta.

Aarne Tarkas (1923–1974) on yksi Suomen tuotteliaimmista elokuva­ohjaajista ja käsikirjoittajista. Vuosina 1952–1966 hän ohjasi runsaat 30 elokuvaa. Harvat näistä ovat ansainneet klassikkostatuksen, mutta toisaalta kun riittävästi tekee, on väistämätöntä että jotkut työt osuvat lähelle maalia.

Rikoselokuva Hän varasti elämän (1962) on sellainen. Se on valmistusvuodekseen yllättävän karu ja nihilistinen teos, vaikka sitä on markkinoitu komediana.

Juonenkäänteet ja teemat eivät ole ainutlaatuisia, mutta film noirin ystäville aina innostavia: petos, identiteettivarkaus, hitaasti kiristyvä verkko ja kärventävä paljastuminen.

Hän varasti elämän vaatii toki ­aivojen mukauttamista. Sen ylidramaattinen näyttelijätyö ja ah-ja-voi -tyyppinen replikointi tuntuu aluksi luotaantyöntävän kivikautiselta teatteri-ilmaisulta, mutta siihen sopeutuu yllättävän nopeasti ja letkeä elokuva vie mennessään.

Juoni lainaa elementtejä Alfred Hitchcockin Psykosta (1960) aina yksittäisiä kuvia myöten, mutta paketti on lokalisoitu taiten.

Lopulta Leino/Mäenpään uusi elämä pienellä paikkakunnalla ajaa tilanteeseen, joka saa katsojan jännittämään väistämätöntä: huijarin todellisen identiteetin paljastumista.

Eikä mennä sinne kellariin!

Seuraa uutisia tästä aiheesta

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri