Matti Kangaskosken runot ovat kuin ajatuskoe, jossa etsitään todellisuuden luonnetta - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Kirja-arvostelu

Matti Kangaskosken runot ovat kuin ajatuskoe, jossa etsitään todellisuuden luonnetta

Matti Kangaskosken runoteos etsii reittiä ulos aistien väsyttämästä elämästä.

Matti Kangaskoski tutkii runoteoksessaan todellisuuden luonnetta.

Julkaistu: 31.5. 2:00, Päivitetty 31.5. 14:24

Runot

Matti Kangaskoski: Johdatus pimeään. Teos. 105 s.

”Pim” alkaa runoteos, ja pimahdukseen se myös päättyy. Mustien kansien väliin jää Matti Kangaskosken (s. 1983) kolmas runoteos, joka on tutkimusretki pimeään. Paremman puutteessa kutsun sitä runoelman hahmon saaneeksi ajatuskokeeksi.

Mitä Kangaskoski kokeilee uudessa teoksessaan? Käsillä on vanha filosofinen pulma todellisuuden luonteesta.

Maailma ilmestyy meille aina jonkinlaisena, se on riippuvainen havaitsijastaan. Niinpä ”sisäpuoli sekoittuu ulkopuoleen”, todellisuus on kuin väriämpäri, jossa minä itse ja maalit liukenevat toisiinsa: ”Kaikkeus mahtuu pääni sisään, pääni mahtuu ämpäriin.”

Voisiko maailman vailla havaitsijaa tavoittaa jotenkin? Miten päästä eroon ”empiirisestä soseesta”, kuten seinänaapurin ­äänimaailmasta?

Runoilija kutsuu tätä mahdollisuutta pimeydeksi, ”käsittelemättömäksi maailmaksi”. Se on vailla järjen valoa, joka ”saastuttaa”, näyttää liikaa.

”Joka hetki järjestän, / todellisuus virtaa / sormieni välistä”. Aistit työskentelevät herkeämättä, ja se väsyttää. Ihminen elää ”erottelun järjestelmässä”, nimeää, jäsentää ja sanoittaa maailmansa. Pimeyttä hän ei voi nähdä, ainoastaan kaivata.

”Valon edut: siinä näkee, Valon haitat: se sokaisee”. Vapaus kaiken käsittämisestä ja ”ymmärtäminen, joka ei ole minkään muotoista” on mahdollista vain luovuttamalla, antautumalla.

Kangaskosken ajatuskokeen kiinnostavin siirto on rakkauden ja pimeän rinnastaminen. Niitä molempia luonnehtii erottelemattomuus, nimeämättömyys, rajattomuus.

”Jos olisin yksin maailmassa, minua ei olisi”, toiselle oleminen näyttäytyy jälleen ihmisen ainoana mahdollisuutena.

Runoilija yrittää luopua mielestään ja ruumistaan yhä uudelleen, kunnes jäljellä jäävät enää ylitsetulvivat pimeys ja rakkaus.

Puhe pimeän vapauttavasta olemuksesta ja ylitsekäyvästä rakkaudesta tuntuvat ikuisilta teemoilta. Mutta merkityksellinen on myös järki ja sen kova valo, joka järjestelee valintoja ja tekoja. Runoteos tutkii taitavasti tämän kevään otsikoita, sitä empiirisen soseen ämpäriä, jossa nyt pitää selvitä.

Matti Kangaskoski on runoilijana parantumaton ajattelija, hänen kaikki kolme teostaan etsivät taiteesta alustoja inhimillisen tietoisuuden tutkimuksiin. Painavin teema niissä on kielen kiistaton valta yli ihmisen, ja toisaalta taiteen ja filosofian mahtava kyky purkaa tuota pakettia.

Muodon tasolla se merkitsee säkeiden ja sanojen murtamista, visuaalista liikettä ja voimaa muuntelevassa typografiassa.

Pidän erityisesti tästä silmän­varaisesta Kangaskosken teoksissa. Johdatus pimeään – jonka ulkoasusta vastaa runoilijan sisar Leena Kangaskoski – on myös esineenä kaunis, sen mustat ja valkeat aukeamat avaavat ja sulkevat puhuttelevasti teemoja.

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri