Karjakko Adolf Kuoppalan salaa myöntämä maitotilkka pelasti henkiä Santahaminan naisvankileirillä, jossa vain neljä naista menehtyi julmana kesänä 1918 - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Kirja-arvostelu

Karjakko Adolf Kuoppalan salaa myöntämä maitotilkka pelasti henkiä Santahaminan naisvankileirillä, jossa vain neljä naista menehtyi julmana kesänä 1918

Virva Liski kuvaa tuhannen naisvangin eloonjäämisen keinoja monisärmäisesti.

Virva Liskin tulkinnat vankileirin suhdeverkostoista ovat uskottavia.

Julkaistu: 31.5. 2:00, Päivitetty 31.5. 11:15

Historia

Virva Liski: Vankileirin selviytyjät. Tuhat naista Santahaminassa 1918. Into. 245 s.

Dokumentteja ja tutkimuksia vuoden 1918 punavankileireistä on ilmestynyt monelta kantilta – luotettavina esimerkkeinä nousevat mieleen Pekka Railon (1888–1975) omat vankipäiväkirjat ja tutkija Sture Lindholmin (s. 1964) Tammisaaren-leirin inhimillisen romahduksen avaava perusteos Vankileirihelvetti.

On muistitietoa, ja yhä runsaammin tutkittua tietoa.

Uudenlaisia aspekteja kuvaan tuo nuoren tutkijan Virva Liskin teos Vankileirin selviytyjät. Tutkimus keskittyy tuhannen naisvangin leiriin Santahaminan saarella Helsingissä – sekä paikan yleiskuvaukseen että poikkeusoloihin, jotka selvästi erottivat Santahaminaa tuon vankikesän karmeista säännönmukaisuuksista.

Santahaminan suuri vankikasarmi kuvattuna piikkilanka-aidan takaa. – Kirjan kuvitusta.

Santahaminakin oli kyllä täysimittainen rangaistusleiri, mutta siellä kuolinluvut pysyivät alhaisina: ketään ei teloitettu, ja vain neljä naista menehtyi sairauksiin. Virva Liski löytää ilmiötä selittäviä tekijöitä – ja ne ovatkin tutkimuksen pääsisältöä ja -tulosta.

Ensinnäkin ne tuhat naista? He eivät pääosin olleet kuuluneet asekaarteihin, vaan olleet punaisten apuväkeä, kuten keittiöpiikoja, siivoojia, lähettejä tai konttoristeja. Ja siksi kymmeniä vapautettiinkin melko pian.

Vankeja pidettiin Santahaminassa vain kesäkuusta elokuuhun, jolloin jäljellä olevat naiset laivattiin viereisen Suomenlinnan leiriin. Kahdessa kuukaudessa ei ravinto- ja terveystilanne romahtanut yhtä raskaasti kuin monien tuhansien miesten vankileireissä.

Ruoanhankinnassa ilmeni pieniä ratkaisevia lisiä. Leiritutkimuksissa on harvoin huomioitu joku vartija tai virkailija niin keskeisesti kuin Santahaminan karjakko Adolf Kuoppala. Hänen hiljaisella suostumuksellaan jotkut naiset saivat lypsää laiduntamistaan lehmistä maitoa itselleen ja kanssasisarilleen. Maitotilkka päivässä piti monta naista hengissä, eikä yhteispeli paljastunut leirijohdolle. Kuoppala itse kuoli espanjantautiin keväällä 1919.

Toisaalta oli ruokapakettikielto, jonka Suomenlinnan siviilikomendantti Carl von Wendt piti voimassa Helsingin kaikilla leireillä syyskuuhun asti. Perustelut menivät perin mielikuvituksellisiksi.

Yllättävää ravintoapua Santahaminan naisille tuli saksalaisilta sotilailta, joita asusti saarella. Virallisesti kielletyt yhteydet toimivat vilkkaasti. Epäselvää on, luovuttivatko sotilaat ruokatarvikkeita pyyteettömästi vai seksiä vastaan.

Kysymykseen seksuaalisesta väkivallasta leireillä Liskin kanta on selkeä. ”Uskottavin lopputulema tämän hetkisen tutkimuksen ja tunnetun materiaalin valossa on, että sitä tapahtui mutta ei systemaattisesti. Seksi ja seksuaalinen väkivalta kuuluu kaikkiin sotiin ja vankileirijärjestelmiin”, hän kirjoittaa.

Myöhempiin muisteluksiin ilmiöstä hän pitää lähdekriittisen otteen: ”Suhtaudun varauksella siihen, että raiskaaminen olisi ollut Santahaminassa niin laajamittaista kuin jotkut miesmuistelijat kertovat.” Muistelijat perustivat puheensa toisen käden lähteisiin, huhuihin ja silkkoihin legendoihin. Kunnioitettavan viileästi Liski diskaa epävarmoja ja epätodennäköisiä tietoja.

Liski kuvaa leirin sosiaalisia hierarkioita hyvin. Ei ole mutkatonta esittää sellaista, mistä ei ole järin täsmällistä lähteistöä, mutta hän yltää suhdeverkostoista uskottaviin tulkintoihin. Kansainvälisistä rinnastuksista ei suinkaan ole haittaa.

Luvattomat kirjeet, viestilaput ja paketit kulkivat perille kekseliäin reitein. Leirillä syntyi lapsia. Vangit sumplivat paljon asioita niin nais- kuin miesvartijoiden kanssa. Otteet vankilajohdon virkakirjeenvaihdosta tuovat lisäsävyjä kokokuvaan.

Saarella oli parikymmentä naisvartijaakin, samaten kristillisen siveystyön ammattilaisia. Vangit nähtiin joukkona harhautuneita ja langenneita naisia, jotka piti saaman takaisin kaidalle tielle.

Santahaminan nuoria tyttövankeja ruokailemassa leirin pihalla Suomen Kuvalehdessä lokakuussa 1918 julkaistussa kuvassa. – Kirjan kuvitusta.

Suomen Kuvalehti teki leiriltä jopa kauniin kuvareportaasin – essuasuisia paimentyttösiä, yhteisruokailua pihalla – ja toimittajan mukaan naiset ”noudattivat puhtautta ja kotiutuivat ympäristöönsä”. Liski kommentoi jutun ”vastaavan pikemminkin täysihoitolan tai kesäsiirtolan mainosta kuin keskitysleiriä, jolla säilytetään valtion tuomitsemia kapinallisia”.

Vankileirin selviytyjät osoittaa, miten Santahaminan naisleiri edusti vissiä poikkeusta kesän 1918 punavankikatastrofista. Ei se kuitenkaan mikään armoa tihkuva rippileiri ollut, vaikka sadat leiriläisistä vielä lähes rippi-ikäisiä olivatkin.

Viisi vauvaa, jotka katosivat – Sanna oli yksi Santahaminan vanki­leirissä syntyneistä lapsista, mutta mitä hänelle tapahtui?

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri