Voittajat painoivat Unkarin polvilleen tasan sata vuotta sitten, ja se varjostaa yhä koko maata: Tiede, taide ja kulttuuri ovat pysähdyksissä, pelko väreilee - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Kolumni

Voittajat painoivat Unkarin polvilleen tasan sata vuotta sitten, ja se varjostaa yhä koko maata: Tiede, taide ja kulttuuri ovat pysähdyksissä, pelko väreilee

Häikäilemättömästi johtavan Viktor Orbánin linjaan sopii lietsoa Trianonin rauhan häpeämuistoa. Paljon hän on sitä lietsonutkin – osana historiallista uhriutumisen ketjua, kirjoittaa Veli-Pekka Leppänen.

Julkaistu: 4.6. 2:00, Päivitetty 4.6. 10:51

Mustat suruliput saloissaan. Kolmen päivän maansuru. Sanoma­lehdet ilmestyvät mustin reunuksin. Kuka merkki­henkilö on kuollut, ketä lasketaan nurmen alle? Vainaja on Unkari.

Trianonin palatsissa Versaillesissa solmittiin 4. kesäkuuta 1920 maailmansodan rauhansopimus, jossa voittajat painoivat Unkarin polvilleen. Valtioalueesta katosi kaksi kolmannesta naapureille ja yli kolme miljoonaa unkarilaista jäi rajojen taakse. Suur-Unkarin aika oli ohi.

Tynkä-Unkarin valtiota johti vuodet 1920–44 patavanhoillinen sotilas Miklós Horthy, ja kuningasajan aristokraattisuvut hallitsivat yhä maita ja vaurauksia. Elinkeinot ja demokratia pysyivät alkeellisina.

Trianonin murhekin pysyi ja pysyy elävänä, kuin säilöttynä, unkarilaisten mielessä. Löytyneekö madjaaria, joka ei puhkeaisi valituksiin Trianonista puhuttaessa. Vääryyksien ja nöyryytysten viattomaksi uhriksi joutuminen on iskostunut unkarilaiseksi syväksi identiteetiksi.

Vuodesta 2010 Unkaria on hallinnut Viktor Orbán häikäilemättömästi. Hänen jos kenen linjaan sopii lietsoa Trianonin häpeämuistoa. Ja paljon hän on sitä lietsonutkin – osana historiallista uhriutumisen ketjua, jonka viimeisimpiä kahlerautoja unkarilaisille takovat paitsi EU ja Bryssel, myös islam ja lännen rappio.

Orbán rusikoi niin historiaa ja muistamisen kulttuuria – patsas- ja muistokultteineen – kuin nykyisen kulttuurielämän sisältöä. Budapestissa parlamenttia ympäröi jo uusi politiikan patsaspuisto, toinen toistaan uskomattomampien (ja rumempien) monumenttien kavalkadi. Viimeisin näyte on satametrinen muistomuuri, johon on taltattu vuodelta 1913 kaikkien Suur-Unkarin paikkakuntien nimet – niidenkin, joilla ei unkarilaisia edes asunut.

Vihjailu rajantarkistuksiin ei luo luottamusta naapurimaissa.

Orbanilaiset kulttuuri-iskut ovat syvät. Tiede, taide ja kulttuuri ovat silminnähden pysähdyksissä, pelko väreilee.

Ensin hallitus otti historiankirjoituksen pihteihin, ja tukea syydetään Trianonia edeltäneen onnen ajan ja Horthyn-kauden kansallisesti puhtoisille teemoille. Riippumattoman tutkimuksen rahoitus on loppu, problematisoiviin näkökulmiin ei kannusteta. Esimerkiksi Unkarin puolen miljoonan uhrin holokausti on palautettu vahvaksi tabuksi.

Taiteen ja kirjallisuuden rivit on vedetty suoriksi, Unkarin taideakatemiaa ja kirjallisuusinstituuttia isännöivät valtapuolue Fideszin luottokaaderit.

Hallitus nimittää valtion tukemien teatterien johtajat ja suuntaa ohjelmistot, joita leimaa harmiton operettilinja. Poikkeuksena ovat neljä pienehköä budapestiläisteatteria, jotka saavat tukensa suoraan Budapestin kaupungilta.

Lamassa on myös kirjallinen yhteisö. Kirjailijaliitto on hajotettu. Koska kaikki laatukirjailijat ovat oppositiohenkisiä, kirjalliseen kaanoniin on nostettu menneisyyden haamuja, kuten fasistishenkiset kirjailijat József Nyírö ja Albert Wass. He ovat suurunkarilaisen ideologian palveluksessa ja heitä on pakko lukea koulussa, ja Wassin mukaan on nimetty kouluja, katuja ja aukioita.

Tänään on Trianonin satavuotispäivä. Orbán säädätti taannoin lain kesäkuun 4. päivästä ”kansallisen yhteenkuuluvuuden päivänä”. Muistojuhlaa ei silti vietetä yhtenäisyyden hengessä, oppositiokin on jätetty kutsutta.

Mutta varmasti Budapestissa hulmuavat Suur-Unkarin liput. Viktor Orbán hehkuttaa menneen suuruuden nostalgioita, samoin kuin Trianonia fantastisine kärsimyksineen – ja lupaa vielä suurempaa.

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri