Lapsen sisäiseen maailmaan on vaikea kurkistaa, mutta kun se onnistuu, se osuu suoraan sydämeen - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Henk.koht.

Lapsen sisäiseen maailmaan on vaikea kurkistaa, mutta kun se onnistuu, se osuu suoraan sydämeen

Kun Pablo ei halua jumpata lastenkirjassa, siihen voi samaistua niin lapsi kuin aikuinenkin.

Päiväkoti Heippakamussa onnistutaan menemään lasten nahkoihin, tosissaan.

Julkaistu: 6.6. 2:00

Lasten esittäminen vakavasti otettavina toimijoina on vaikeaa. Kun lasta haastatellaan kuin aikuista, syntyy helposti loppukevennysmateriaalia. Esimerkiksi MTV3:n uutisten Annin lempieläin on pupu -haastattelusta tuli meemi vuonna 2008, Ylen haastattelu, jossa nelivuotias Turo miettii, mitä eskarissa opitaan, puolestaan nauratti ja liikutti vuonna 2017.

Nämä haastattelut ovat ihania, mutta ne usein päätyvät silti tilanteeseen, jossa söpöä, totista lasta katsotaan ylhäältä alaspäin.

Tämä tulee mieleen, kun lukee Veera Salmen kirjoittamia ja Elina Warstan kuvittamia Päiväkoti Heippakamu -kirjoja. Myös ne liikuttavat ja huvittavat mutta eri tavalla, ilman siirappia. Ne onnistuvat menemään lasten nahkoihin tosissaan: miltä tuntuu, kun kaikki huomaavat vain uuden tytön tai kun hälinästä tulee niin villi olo että on pakko vain juosta ja loikkia kuin pantteri.

Heippakamu-kirjat näyttävät, miten päiväkotimaailma on ja ei ole muuttunut. Siellä on hoitajina Tson-Osman ja Ulla, lapsina vaikkapa Rebekka, Seemu ja Kupa. Sen ihmiset ovat värikkäämpiä ja aikuiset lem­peämpiä kuin omassa lapsuudessa, mutta eteisessä on tutut lokerot ja ärsyttävät kuravaatteet.

Salmi tunnetaan erityisesti vähän isommille lapsille suunnatuista Puluboi ja Poni -kirjoista. Päiväkoti Heippakamussa Salmen kokemus lastentarhanopettajana vaikuttaa kuitenkin pääsevän oikeuksiinsa, niin tarkoilta havainnot lasten sisäisestä maailmasta tuntuvat.

Jostain syystä etenkin viisivuo­tiaan, ujon Pablon tarina (Pablo ja heiluvat hampaat, Otava 2017) iskee suoraan sydämeen. Toiset kiljuvat vähän liian kovaa, ja jumppatunnilla Pablo menee pianon taakse pyörimään sykkyrällä kuin pesukoneessa, koska hän ei halua jumpata. Aikuistenkaan ei tarvitse jumpata, Pablo miettii, ja linkoaa ympäri yhä hurjemmin.

Kohtausta lukiessa moni asia lapsuudesta palaa mieleen pakahduttavasti: patistavat aikuiset, se tunne kun kukaan ei ymmärrä, kun ei halua tehdä mitä pitäisi vaan pyöriä yksin pesukoneessa surrurrur.

Siltä monen sisäisestä lapsesta tuntuu joskus aikuisenakin.

Seuraa uutisia tästä aiheesta

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri