Joen maailma - Kulttuuri | HS.fi

Vuoden 1970 Joe-elokuvan rasistinen nimihahmo voisi nykyään olla Donald Trumpin kannattaja.

Joen maailma

1970-luvulle tultaessa Yhdysvalloissa sukupolvien välinen ristiriita tulehtui äärimmilleen. 50 vuotta myöhemmin Yhdysvallat ja koko maailma on taas jakautunut kahtia. Nykyään ihmisiä erottavat kuitenkin muut asiat kuin ikä.

Julkaistu: 6.6. 2:00, Päivitetty 6.6. 6:25

Heinäkuussa 1970 sai ensi-iltansa amerikkalaiselokuva nimeltä Joe.

John G. Avildsenin ohjaama rosoinen draama oli ilmestyessään menestys, mutta se on painunut sittemmin melko unohduksiin. Se on kuitenkin monella tapaa ajankohtainen juuri nyt, tasan 50 vuotta myöhemmin.

Ajankohtaisuus tiivistyy elokuvan nimihahmo Joe Curraniin, jota esittää Peter Boyle.

Hän on tavallinen keski-ikäinen amerikkalaismies, jo nimensäkin perusteella. Keskivertokansalaista kuvaa Yhdysvalloissa termi ”average Joe”.

Joe vihaa vähemmistöjä. Häntä ärsyttävät esimerkiksi mustat. He saavat Joen mukaan noin vain sossusta ilmaista rahaa ja sen kuin lisääntyvät.

Hän tilittää, kuinka hikoilee itse 40 tuntia viikossa töissä sulatusuunin edessä ja ”ne” saavat saman verran tekemättä mitään.

”Tarvitsee vaan esittää mustaa niin saa rahaa. Polta rakennuksia niin saa maksun, heitä muutama pommi niin saa rahaa ja työpaikan”, Joe tietää kertoa.

Sosiaaliviranomaiset ovat Joen mukaan osa ongelmaa.

”Miksi kaikki sosiaalityöntekijät ovat n----jen ystäviä? Oletko huomannut?”

Poliittisesti Joe on tietysti konservatiivi, jos se ei tullut jo selväksi. Hän halveksuu liberaaleja ja kommunisteja.

Politiikkaan liittyen Joe levittää totena pitämiään valeuutisia:

”42 prosenttia liberaaleista on homoja. Se on fakta! Wallacen väki teki gallupin”, Joe kertoo.

Joen kaltainen hahmo on kuin tästä päivästä, henkisesti kahtia jakautuneista Yhdysvalloista.

Joen elokuvassa mainitsema – ja kannattama – Wallace on George Wallace, joka toimi Alabaman kuvernöörinä neljällä kaudella ja oli Yhdysvaltain presidenttiehdokas vuoden 1968 vaaleissa, American Independent Party -pienpuolueen edustajana.

Wallace kannatti avoimesti rotuerottelua ja yritti 1963 kuvernöörinä jopa henkilökohtaisesti estää mustien opiskelijoiden pääsyn Alabaman yliopistoon. Donald Trumpia on toistuvasti verrattu Yhdysvaltain mediassa Wallaceen.

Eikä Joen nykyvastineita ole pelkästään Yhdysvalloissa, vaan kaikkialla maailmassa. Suomessakin Facebookin kommenttikentät ja Twitter tulvivat rasistisia heittoja ja valefaktoja maahanmuuttajista.

Elokuvassa Joen maailmankuva esitellään monologilla, jonka tämä pitää baarissa. Nykypäivän Joet tuuttaavat vihansa ja ennakkoluulonsa enimmäkseen sosiaaliseen mediaan.

Joen rooli teki näyttelijä Peter Boylesta kuuluisan.

Kaikkein eniten, enemmän kuin etnisiä vähemmistöjä, Joe kuitenkin vihaa hippejä.

”Valkoiset pennut… Rikkaat, valkoiset pennut. Pahimpia ovat hipit. [--] Ne ovat pilanneet musiikinkin. Haluaisin tappaa yhden niistä”, Joe avautuu.

Elokuvan pääteema onkin eri ikäpolvien välinen ristiriita. Joe symboloi 1960–70-lukujen vanhoja ikäluokkia, ”hiljaista enemmistöä”. Hän kokee vastenmielisyyttä uutta, radikaalia ja perinteisiä arvoja kyseenalaistavaa nuorta sukupolvea kohtaan.

Joelle sen äärimmäisenä ilmentymänä näkyvät hipit huumeineen ja vapaan seksin harrastamisineen, ja viha heitä kohtaan kärjistyy murhanhimoksi.

Tässä mielessä Joe on tiukasti kiinni tekoajankohdassaan, protestivuoden 1968 jälkimainingeissa, ja nykyään ajatusmaailma on vanhentunut.

Vai onko?

1960-luvulta 70-luvun alkuun sukupolvien välinen kuilu eli generation gap oli täyttä todellisuutta. Protestiliikkeet olivat leimallisesti nuorten liikkeitä, ne kapinoivat vanhaa valtaa ja sen luomaa epäoikeudenmukaisuutta vastaan.

Vuonna 1970 tilanne tulehtui Yhdysvalloissa kenties äärimmilleen. Vietnamin sota riehui republikaanipresidentti Richard Nixonin johdolla, ja vastustus sitä kohtaan kiihtyi.

Toukokuussa Kent Staten yliopistolla pidetty Vietnamin sodan vastainen protesti puhkesi verilöylyksi, kun osavaltion johdon paikalle kutsuman kansalliskaartin sotilaat alkoivat ampua mieltään osoittaneita opiskelijoita. Neljä nuorta kuoli ja yhdeksän haavoittui.

Muutamaa päivää myöhemmin tuhatkunta opiskelijaa kerääntyi New Yorkiin osoittamaan mieltään, sotaa vastaan ja Kent Statessa tapettujen nuorten puolesta. Vastareaktio oli taas väkivaltainen. Tällä kertaa pitkätukkaisten opiskelijanuorten kimppuun kävi pari sataa rakennustyöläistä.

Agitaattoreina toimivat Nixonia ja tämän sotapolitiikkaa kannattaneet ammattiyhdistyspomot. He taas saivat ohjeistusta suoraan presidentin kansliasta. Kahakassa kukaan ei onneksi kuollut, mutta kymmenet loukkaantuivat. Mellakka sai nimen ”hard hat riot” rakennusmiesten käyttämien työmaakypärien mukaan.

Opiskelijanuorten ja rakennustyöläisten välille puhkesi ”hard hat riotiksi” kutsuttu mellakka New Yorkissa toukokuussa 1970.

Protestit jatkuivat ympäri maata, ja kaiken keskellä elokuvateattereihin tuli Joe.

Se iski suoraan oikeaan hetkeen ja zeitgeistiin. Minimaalisella budjetilla tehdystä elokuvasta tuli hitti lippukassoilla.

(Varoitus: seuraava osio paljastaa yksityiskohtia Joen juonesta.)

Elokuvan varsinainen päähenkilö on Bill Compton (Dennis Patrick), varakas New Yorkin hienostoalueella asuva perheenisä. Hänen parikymppinen tyttärensä Melissa (Susan Sarandon ensimmäisessä elokuvaroolissaan) on ajautunut huumekoukkuun ja majailee diileripoikaystävänsä Frankin luona, kunnes joutuu yliannostuksen vuoksi sairaalaan.

Bill menee Frankin huumeluolaan hakemaan tyttärensä tavaroita. Kun Frank pilkkaa häntä, Bill saa raivokohtauksen ja pieksee tämän kuoliaaksi.

Teostaan järkyttynyt Bill harhailee baariin, jossa hänelle ennestään tuntematon Joe pitää monologiaan. Kun Joe messuaa, miten haluaisi tappaa jonkun hipin, humalainen Bill möläyttää tehneensä juuri niin.

Miehet ystävystyvät pikkuhiljaa. He käyvät yhdessä ryyppäämässä ja sotaveteraani Joe esittelee Billille asekokoelmaansa.

Kun Melissa karkaa kotoa, Bill lähtee etsimään häntä yhdessä Joen kanssa. He päätyvät lopulta kaupungin ulkopuolelle hippikommuuniin, missä kaikki päättyy veriseen murhenäytelmään. Joe alkaa ampua talossa majailevia nuoria. Bill päätyy mukaan teurastukseen – ja ampuu vahingossa myös tyttärensä.

Ylempään keskiluokkaan kuuluvaa Bill Comptonia (Dennis Patrick) ja duunari-Joeta yhdistää kateus ja viha nuorisoa kohtaan.

Joe on halpuudestaan ja kömpelöstä ohjauksestaan huolimatta edelleen vaikuttava elokuva. Norman Wexlerin terävä käsikirjoitus sai Oscar-ehdokkuuden. Kriitikoilta Joe sai muutenkin runsaasti kehuja ja siitä todella tuli aikansa puheenaihe.

Kohinaa elokuvan ympärille toi myös raaka rikostapaus, joka sattui pari kuukautta ennen sen ensi-iltaa. Detroitilainen rautatietyöläinen Arville Garland tunkeutui aseistettuna yliopiston asuntolaan ja ampui siellä neljä opiskelijaa. Uhrit olivat Garlandin oma tytär, tämän poikaystävä sekä kaksi näiden ystävää.

Vankeudessa Garland sai tiettävästi kansalaisilta satoja kirjeitä, joissa hänen kehuttiin tehneen oikein.

Muutama vuosi myöhemmin tilanne laantui. Yhdysvalloissa Vietnamin sota loppui ja hippiliike hiipui pois.

Maailmanlaajuiset ongelmat esimerkiksi tasa-arvossa, ihmisoikeuksissa ja ympäristöasioissa eivät silti kadonneet mihinkään.

Nykyään maailma on taas rajusti kahtia jakautunut, Yhdysvallat kenties pahemmin kuin sataan vuoteen. Arvo- ja identiteettikysymykset jakavat ihmiset kaikkialla vastakkaisiin leireihin.

Mutta ovatko edelleen vastakkain myös sukupolvet: toisella puolella millenniaalit ja z-sukupolvi, toisella tämän päivän keski-ikäiset ja suuret ikäluokat?

Onko esimerkiksi nuorten ilmastoliike sitä opiskelijaradikalismia ja ”hippeilyä”, jota nykyajan Joet vihaavat yli kaiken?

Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti Juhana Aunesluoma sanoo, että sukupolvien ero näkyy edelleen protestiliikkeissä. Esimerkiksi Hongkongin viimevuotisiin demokratiaa vaativiin mielenosoituksiin ottivat osaa eniten juuri nuoret.

Silti sukupolvi tai ikä eivät enää itsessään selitä mitään.

Se ei määrittele enää, ollako jonkin asian puolesta tai jotakin vastaan.

1960-luvulla sukupolvien välinen kuilu oli suurempi, sillä erot kokemuksissa olivat niin suuret. Vanhempi sotasukupolvi oli elänyt toisen maailmansodan ajan ja konservatiivisen 1950-luvun, ehkä 1930-luvun lamankin. Boomereiden eli suurten ikäluokkien kokemus maailmasta taas oli aivan erilainen. Kuilu syntyi tavallaan itsestään.

Enää näin suuria eroja sukupolvien välille ei helposti synny. Polarisaatiota ihmisten välille syntyy muista syistä.

Nykyään Aunesluoma ei siis puhuisi sukupolvien välisestä kuilusta, vaan kokemuskuilusta. Generation gapin tilalla voisi siis olla experience gap.

Sukupolvien sisällä taas on variaatiota. Ilmastomarsseilla esimerkiksi lapset ja nuoret kulkevat usein yhdessä vanhempiensa kanssa.

Rauhallisia ilmastolakkoilijoita New Yorkissa 2019.

Aunesluoma kertoo myös esimerkin Hongkongista, jossa hän itse oli paikalla viime kesänä demokratiamielenosoitusten aikaan.

”Näin, kun nuoret olivat siellä kaduilla – ja heidän vanhempansa jalkakäytävällä sivussa katselemassa. Menin kysymään eräältä vanhemmalta hänen mielipidettään nuorten protesteista. Hän sanoi ’this is hopeless, but it’s good that they are doing it’”.

“Että ‘ei tästä muutosta tule, mutta hyvä että he yrittävät’. He olivat eri sukupolvea, mutta kokemus oli yhteinen.”

Lähteet: The New York Times, The Atlantic, The Star, Npr.org, Smithsonian Magazine. Joe-elokuva on julkaistu Suomessa dvd:llä nimellä Joe – Armoton.

Luetuimmat - Kulttuuri