Rotua ja rasismia kommentoiva Ta-Nehisi Coates on Yhdysvaltojen merkittävimpiä ajattelijoita juuri nyt – Esikoisromaani on hurja sukellus orjuuden historiaan - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Kirja-arvostelu

Rotua ja rasismia kommentoiva Ta-Nehisi Coates on Yhdysvaltojen merkittävimpiä ajattelijoita juuri nyt – Esikoisromaani on hurja sukellus orjuuden historiaan

Ta-Nehisi Coatesin esikoisromaani Vesitanssija kertoo niin kutsutusta maanalaisesta rautatiestä, jonka avulla orjat pakenivat plantaaseilta pohjoiseen.

Ta-Nehisi Coates voitti National Book Awardin pojalleen osoitettujen kirjeiden muotoon kirjoitetulla Between the World and Me -teoksella 2015.

Julkaistu: 7.6. 2:00, Päivitetty 7.6. 6:22

Romaani

Ta-Nehisi Coates: Vesitanssija (The Water Dancer). Suom. Einari Aaltonen. Tammi 531 s.

”Jokainen orja on yksilö”, toteaa päähenkilö Hiram Walker Ta-Nehisi Coatesin Vesitanssijassa.

Toteamus on itsestäänselvyydessään kylmäävä. Se, että asia pitää mainita tekee selväksi, että kirjan maailmassa näin ei kaikkien mielestä ole. Että on ihmisiä, joille toiset ihmiset ovat numeroita, omaisuutta, tavaraa. Vähemmän kuin ihmisiä.

Hiram on orja Yhdysvaltojen historian pimeimpien aikojen loppupuolella, 1800-luvun alun Virginiassa. Etelävaltioiden loiston vuodet ovat takanapäin, maa on maho ja sisällissota kolkuttelee jo oven takana.

Hiramin isä on aikanaan mahtavan Locklessin tupakkaplantaasin valkoinen herra, äiti tummaihoinen orja, jonka isä on myynyt eteenpäin pojan ollessa vielä pieni. Hiramin syntymä on siis raiskauksen tulos. Äidin myyminen on jättänyt niin syvän trauman, että vaikka Hiram muuten muistaa kaiken, äidistään hän ei muista mitään.

Isättömyyden ja äidittömyyden kokemus on yksi Vesitanssijan punaisista langoista, muidenkin kuin Hiramin kohdalla.

Koko orjuuden historia on historiaa ihmisistä, jotka ovat menettäneet läheisensä. Joiden isät, äidit, serkut, siskot ja lapset on myyty ja kadotettu.

Ta-Nehisi Coates (s. 1975) on Yhdysvaltojen kiinnostavimpia ja arvostetuimpia yhteiskunnallisia ajattelijoita, joka on teksteissään kommentoinut erityisesti rotua ja rasismia.

The Atlanticiin vuosikymmenen ajan kirjoittanut Coates on julkaissut kolme ei-kaunokirjallista kirjaa: muistelmateoksen The Beautiful Struggle vuonna 2008, National Book Awardin voittaneen, kirjemuotoisen Between the World and Men 2015 sekä esseekokoelman We Were Eight Years in Power 2017.

Vesitanssija on kuitenkin hänen ensimmäinen romaaninsa. Sitä lukiessaan voi vain toivoa, että lisää seuraa.

Esikoisromaanissaan Coates punoo taianomaisen ja riipaisevan tarinan vapaudesta ja rakkaudesta. Mutta myös tärkeän ja ajankohtaisen muistutuksen hirvittävästä menneisyydestä, josta ei ole niinkään kauan. Muistutuksen siitä, miten helppoa ihmisen on osallistua uskomattomaan julmuuteen silkkaa laiskuuttaan, mukavuudenhaluaan ja tottumustaan.

Isänsä poikana ja älykkyytensä takia Hiram otetaan nuorena tupakkapelloilta sisälle taloon. Monella tavalla tämä tuo helpotusta elämään.

Mutta orja on orja, ja talossa Hiram näkee riiston laajuuden: ”Tosin valkoisten lähellä oleminen oli painostavaa, ja Thena oli yrittänyt varoittaa minua, mutta piili siinä muutakin: oli ahdistavaa todistaa, kuinka valkoinen yläluokka oikeasti eli yltäkylläisyydessään ja kuinka röyhkeästi he meitä todellisuudessa riistivät.”

Romaanin taustalla näkyy vuosien vankka tutkimustyö. Coatesille ei kuitenkaan ole riittänyt saada faktat kuntoon. Eikä sekään, että romaanin maailma on historiallisesti uskottava. Kuten ne ovat, ja kuten se on.

Kaiken sen lisäksi kirjailija on kurkottanut syvälle afroamerikkalaiseen henkiseen perintöön ja luonut maailman, jossa kuljetaan sukupolvien ketjussa, tarinoiden rytmissä. Einari Aaltosen suomennos tavoittaa Coatesin kielen vaihtelevat rekisterit hyvin, 1800-luvun oppineen herrasmiehen puheenparresta orjien iltanuotiolla kertomien tarinoiden laulavaan poljentoon.

Toisin kuin Coatesin tietoteoksissa, joissa jokainen lause on tiivistetty ja kirkastettu pelkistetyksi timantiksi, on romaanin kieli runsasta ja vyöryvää, tarinan kuljetus vastustamattomalla voimalla mukaansa tempaavaa.

Vesitanssijan loppuun naputellusta kirjailijan huomautuksesta selviää, että kirjassa kerrottu Whiten perheen tarina on saanut innoitusta William ja Peter Stillin ja muiden orjuutta tosielämässä paenneiden perheiden vaiheista, joista voi lukea William Stillin The Underground Railroad Recordsista (alun perin julkaistu 1872).

Sivuhenkilönä Vesitanssijassa esiintyy yksi maanalaisen rautatien keskeisimmistä hahmoista, vapaustaistelija Harriet Tubman (n. 1822–1913). Myös nimellä Black Moses tunnettu Tubman oli syntynyt orjuuteen, mutta karkasi ja auttoi vuosien varrella kymmeniä muita pakenemaan. Yhdysvaltain sisällissodan aikana hän toimi sekä sairaanhoitajana että vakoojana Pohjoisen hyväksi.

Vapaustaisteilija Harriet Tubmanilla (n. 1820–1913) on paikkansa Ta-Nehisi Coatesin romaanissa.

Orjien maanalaisesta rautatiestä on viime vuosina kirjoittanut omaa fiktiivistä versiotaan myös Colson Whitehead. Underground Railroad poiki Whiteheadille hänen ensimmäisen Pulitzerinsa vuonna 2017. Toinen tuli tänä keväänä Nickelin pojat -romaanista.

”Maanalaisella rautatiellä” viitataan turvatalojen ja salaisten kulkuväylien verkostoon, jota orjat käyttivät pakenemiseen 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Vesitanssijassa vapauteen on olemassa toinenkin väylä, afrikkalaisesta tarinankerronnan perinteestä ammentava kanavointi, kyky siirtyä ajassa ja paikassa muistojen voimalla.

Hiramilla on paitsi kanavoinnin kyky myös erinomainen muisti, ja hänestä tulee kirjan edetessä tärkeä osa maanalaisen rautatien toimintaa. Hänestä tulee myös paennut orja, joka jää kiinni ja joutuu kokemaan kammottavaa väkivaltaa. Coates ei mässäile väkivallan kuvauksella: hänen ei tarvitse.

Lyhyin, terävin vedoin Coates kommentoi vuosikymmeniä ajankohtaisina pysynyttä keskustelua ”vihaisuudesta”, josta on historian varrella syytetty niin naisia, tummaihoisia kuin kutakuinkin jokaista vähemmistöä, joka on noussut edes jollain tavalla vaatimaan oikeuksiaan.

”Niin monet meistä lähtivät arvokkaasti ja vähäeleisesti. Ja mielessäni käväisi, kuinka mieletöntä oli pitää kiinni asiallisesta käytöksestä, kun ympärillä rehotti moraalittomuus.”

Vesitanssijaa lukiessa tulee mieleen, että suurempaankin vihaan olisi aihetta. Coatesille kyse ei kuitenkaan ole siitä, tasataanko puntit tai edes siitä, voiko antaa anteeksi. Kyse on muistamisesta.

Kuten Hiram viimeisellä sivulla toteaa, ”unohtaminen oli kuolemaksi”.

Kirjailija Ta-Nehisi Coates kuvattuna Manhattanilla New Yorkissa syyskuussa 2017.

Essee nosti Ta-Nehisi Coatesin julkisuuteen

Ta-Nehisi Coates (s. 1975) on yhdysvaltalainen toimittaja, käsikirjoittaja ja kirjailija. Kuuluisuuteen hän nousi The Atlantic -aikakauslehden kotimaan kirjeenvaihtajana. Vuonna 2014 lehti julkaisi Coatesin erittäin perusteellisesti tutkitun esseen The Case for Reparations, josta tuli sensaatio: tekstiä luettiin ympäri maailmaa ja se muutti kerralla orjien jälkeläisille mahdollisesti maksettavista korvauksista käytävän keskustelun.

”Orjuuden synnit eivät loppuneet orjuuden lakkauttamiseen. Päinvastoin, orjuus oli vain alkuperäinen rikos pitkässä perinteessä rikoksia, jopa rosvouksessa ja joukkotuhossa, jotka voidaan jäljittää aina nykypäivään saakka”, Coates kirjoitti myöhemmin esseekokoelmassa We Were Eight Years in Power (2017).

Coatesin näkemyksen mukaan valkoinen ylivalta on niin perustava osa Yhdysvaltoja ja sen käytännössä kaikkia instituutioita, ettei siitä päästä eroon ehkä koskaan. Eikö jo se kerro tarpeeksi, ettei niin ilmiselvä ja yli sadan vuoden ajan esitetty asia kuin korvaukset orjien jälkeläisille saa aikaan muuta kuin naurua, Coates kysyy. 250 vuoden rikosten sarjaa ei voi vain paeta. Ne ovat taakkana mahdollisesti yhtä kauan.

Coatesin essee kuitenkin lopetti nauramisen idealle korvauksista. Demokraattien presidenttiehdokkaista moni puhui korvauksista tosissaan vuonna 2019. Esseen julkaisun jälkeen Coatesista alkoi tulla myös niin tunnettu, että ihmiset pysäyttelivät häntä New Yorkin metrossa, kadulla ja kahviloissa.

”Tämä oli kirjoittajakuuluisuutta, ei George Clooney -kuuluisuutta”, Coates kirjoitti myöhemmin. Vuonna 2015 Coates julkaisi omaelämäkerrallisen kirjan Between the World and Me. Pojalleen kirjoitetun kirjeen muodossa Coates kertoo, millaista on elää mustana miehenä Yhdysvalloissa ja pelätä väkivaltaa joka päivä. Kirjasta tuli suuri myyntimenestys ja se voitti National Book Awardin.

2010-luvun toisella puoliskolla Coates on myös alkanut käsikirjoittaa kahta Marvelin sarjakuvaa, Captain Americaa ja The Black Pantheria, jossa myyttisen Wakandan valtias suojelee kuningaskuntaansa.

Pekka Torvinen

Seuraa uutisia tästä aiheesta

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri