Tamperelainen nelikymppinen Jani Matti Juhani laulaa Elvistä suomeksi indiepoppareille – ja onnistuu yllättämään - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Levyarvostelut

Tamperelainen nelikymppinen Jani Matti Juhani laulaa Elvistä suomeksi indiepoppareille – ja onnistuu yllättämään

Jani Matti Juhani ei tuo häntä edeltäneistä suomalaisista Elvis-tulkeista mieleen oikeastaan ketään. Hän on oivaltanut, että monet Elviksen tunnetuksi tekemistä lauluista ovat vahvoja popsävellyksiä.

Olisiko Jani Matti Juhani Elvis-tulkki runosieluisten indiepoppareiden makuun, mahdollisesti ensimmäinen lajissaan?

Julkaistu: 9.6. 14:25, Päivitetty 9.6. 15:01

Pop / Albumi

Jani Matti Juhani: Jani Matti Juhani laulaa Elvistä suomeksi. Ainoa! ★★★★

Jotkut saattavat muistaa muusikko-graafikko Jani Tuovisen Jann Wilde -aliaksen taakse kätkeytyneenä glampopparina. Hän hävisi Rose Avenue -yhtyeensä kanssa vuoden 2007 euroviisukarsinnoissa Suomen edustajuuden Idols-julkisuutensa huipulla tuolloin paistatelleelle Hanna Pakariselle.

Sittemmin Jann Wilde muuttui Jani Matti Juhaniksi. Jälkimmäinen kiinnostui Elviksestä. Sellainen ei ole nelikymppiselle nykypopparille ihan tavallista.

Mutta kyllä, yllätysefektissä on voimaa.

Jani Matti Juhani laulaa Elvistä suomeksi -albumi osoittaa, että vielä enemmän voimaa piilee siinä ettei tulkitsijalla ole minkäänlaisia taustarasitteita ”elvistelyn” tai juurimusiikin parissa.

Esimerkiksi hienoviritteinen sovitus Mä tuskin vielä uskon (I Still Can’t Help Believing) -kappaleesta on aiemmin kokenut niin Vesa Haajan iskelmällisesti rokkaavan kuin Arto Sotavaltaan persoonallisen tulkinnan.

Yllättäen kaikista levytetyistä härmäläisversioista Juhani pääsee lähimmäs Presleyn myöhäis­kaudella loistoon puhjennutta etelän soulin ja viihteen ”sopivasti sentimentaalista” yhdistelmää.

Tähän Jani Matti Juhani yltää yrittämättä lainkaan kuulostaa vuoden 1970 Elvikseltä, vaan olemalla oma tamperelainen itsensä.

Siksi Juhanin tulkinnassa pariskunta Barry Mannin ja Cynthia Weilin klassikosta kiteytyy kaikki se, mikä Jani Matti Juhani laulaa Elvistä suomeksi -albumissa on olennaista.

Viittaamalla kintaalla kaikille ”kuninkaan” tähteyttä ja suuruutta määritelleille maneereille Juhani tulee toimineeksi enemmän ”elvismäisesti” kuin juuri kukaan ennen häntä Suomessa tosissaan Elvistä tulkinnut artisti.

Elvis Presley ei ollut viihde­artistin uralle ryhtyessään kävelevä klisee tai edes karikatyyri. Kaikkea tätä hänestä tuli vasta mahdottoman edessä. Kun ovia on jo sulkeutunut enemmän kuin niitä on enää aukeamassa, kun ikoni on kasvanut täyteen mittaansa, silloin julkisuuden henkilö muuttuu karikatyyriksi.

Pian karikatyyri on ainoa, joka muistetaan ja tiedetään. Yleisöä alkaa kiinnostaa enemmän myytti kuin taiteilija ja teokset myytin takana.

Alussa Elvis ei ollut kuitenkaan karikatyyri. Hän oli lähinnä friikki.

Syvästi rasistisessa Yhdysvaltain etelässä teini-ikäinen Elvis jäljitteli r&b-muusikoiden pukeutumismuotia, ihaili muutenkin avoimesti afroamerikkalaista kulttuuria ja kasvatti aikakauden mittapuulla ”häiritsevän pitkän tukan”. Hän oli paikallinen häiriö valkoisen viitekehyksensä virityskuvassa.

Vuosikymmeniä myöhemmin vuosimallin 1954 outolintu-Elvistä olisi ehkä nimitetty ”vaihtoehtonuoreksi”. Kuten hämyt ja hipit myöhemmin, myös Elvis joutui koulupoikana puolustautumaan luupäisiä punaniskoja vastaan, jotka ”halusivat leikata hänen naismaisen pitkän lettinsä” – ainakin vertauskuvallisesti.

Jani Matti Juhani on raikas Elvis-tulkki siksi, ettei hän yritä jäljitellä sen paremmin ikonia kuin friikkiä.

Hän laulaa Elvistä suomeksi, koska on yksinkertaisesti oivaltanut saman kuin monet muut ennen häntä; useat Elviksen tunnetuksi tekemistä lauluista ovat vahvoja popsävellyksiä, joita aika on kohdellut poikkeuksellisen hyvin.

Häntä edeltäneistä suomalaisista Elvis-tulkeista Jani Matti Juhani ei tuo mieleen oikeastaan ketään. Hän saattaisi olla Elvis-tulkki runosieluisten indiepoppareiden makuun, mahdollisesti ensimmäinen lajissaan.

Havainto asettuu perspektiiviin, kun muistaa, että suurin osa myös Elviksen levyttämästä ja esittämästä musiikista oli kaikkea muuta kuin rockia. Kuvaavaa onkin, että Elviksen ensimmäinen julkaistu levytys That’s Alright (Mama) on vain yksi kolmesta Elviksen varhaisen Sun Records -kauden kappaleesta Jani Matti Juhanin albumilla. Ne on myös strategisesti sijoitettu peräkkäin albumin viimeisiksi.

Elviksen levyttämänä aluksi julkaisematta jäänyt Blue Moon, Juhanin käsissä Sininen kuu, on vain reiluun minuuttiin riisuttu minimalistinen interlude, joka koostuu akustisen kitaran näppäilystä, laulusta ja yliannostellusta määrästä kaikua. Silti se on pysäyttävämpi kuin suurin osa aikaisemmin levytetyistä Elvis-suomennoksista.

Syvällä mukavuusalueellaan Juhani tuntuisi olevan Kaunein aamuisin (Mary In The Morning) -kappaleen kaltaisessa 70-lukuisesti sielukkaassa, folk-henkisessä popissa. Juhanin pehmeä ja moneen sointuva ääni ei muistuta Elviksen ääntä, mutta on samalla tavalla ”kokonaisvaltaisesti toimiva” instrumentti, joka kaappaa laulun kuin laulun omakseen.

Todennäköisesti nämä laulut eivät kaipaa esittäjäkseen enää ainuttakaan uutta ”elvistelijää”. Ne ovat kuitenkin niin hyviä lauluja, että ne ansaitsevat elää ja muokkautua sukupolvelta toiselle. Elvistelijän sijaan sellaiseen tarvitaan rohkeaa ja omapäistä välittäjää.

Jani Matti Juhani suoriutuu tehtävästä kiitettävin arvosanoin.

Kriitikon valinnat: Debyyttisingle tuo raikkaan tuulahduksen blueskentälle

Blues / single

The Gin Mill Trio: Maggie Campbell Blues

Goofin’. ★★★★

Laulaja Petteri Karkkilan, kitaristi Eero Vaajoensuun ja kontrabasisti Mika Liikarin trio tuo raikkaan tuulahduksen suomalaisen bluesin kentälle. Yhtyeen debyyttisinglellä kuullaan toki kitarasooloja, mutta yksikään niistä ei dominoi kokonaisuutta. Huomio voi tuntua triviaalilta, mutta kuvaa The Gin Mill Trion näillä leveysasteilla poikkeuksellista tulokulmaa bluesiin. Helsinkiläistrio ei edes yritä sorvata Tommy Johnsonin alunperin vuonna 1928 levytetystä nimikappaleesta ”suomibluesia”, vaan tulkitsee sen syvästi afroamerikkalaisena rytmimusiikkina, jollaista saattaa yhä kuulla joinain iltoina jossain deltan suiston roadhousessa – jos on onnea matkassa.

Surf / rautalanka / albumi

The Doltones: Stormrider. Double Crown. ★★★★

The Doltones -yhtye voitti edellisellä albumillaan Pipeline Industrial Review -lehden ”vuoden 2017 levyt” -äänestyksen. Kitaristi-säveltäjä Hannu Könösen mestaroiman ryhmän toista albumia Stormrideria kuunnellessa asia ei edelleenkään hämmästytä. Könönen surffaa suvereenisti 1960-lukuisen instrumentaalimusiikin aallonharjalta toiselle. Pohjoismaisen rautalangan melankolia sukeltaa jopa saman kappaleen sisällä osaksi amerikkalaisen surfin nuorekasta riehakkuutta ja palmujen reunustama hiekkaranta muuttuu aavikoksi, jolla levyn temaattisen tarinan sankari, Könösen alter-ego Gringo kulkee kohti luvattua maata, Twang Cityä. Jos Quentin Tarantino olisi kuullut tämän levyn vuonna 1993, kuvatessaan Pulp Fictionia, hän olisi hypännyt ohjaajan tuolistaan, huudahtanut ”kaikki seis!”, ja ottanut hätäpuhelun Suomeen.

Rockabilly / ep

The Hip-Shooters: Hey Big City!

Sleazy. ★★★★

YLE:n Suomi-dokumenttisarjoista tunnettu toimittaja-käsikirjoittaja Pekka Laine pääsee The Hip-Shooters -kvartetin soolokitaristina peuhaamaan tosissaan teinirakkautensa rockabillyn kanssa. ”Alan syvissä vesissä” vuosikymmeniä marinoituneen laulaja Kekka Uitton (mm. The Rockin’ 8-Balls, The Fanatic IV) kanssa perustamansa yhtye on tuottanut tyylilajiin erikoistuneelle espanjalaiselle levy-yhtiölle vinhan neljän kappaleen EP:n, joka auraa omien sävellysten voimin alkuperäisen rockabillyn kaikkein kesyttömintä ja primitiivisintä laitaa. Dogma-periaatteella studiolivenä vain yhdelle raidalle taltioidut rujot ”blues bopperit” tarjoavat aikamatkakapselin Memphisin kesään 1956, jossa muun muassa sellaiset nuoret miehet kuin Johnny Burnette ja Charlie Feathers yrittivät omalla musisoinnillaan toipua Elvis-nimisen avaruusolion ensiäänitteiden aiheuttamista mielenkuohuista.

Rhythm & Blues / Single

Sara Lee: Love Is Good.

Rhythm Bomb.

★★★

Laulun­opettajanakin toimiva Saara ”Sara Lee” Mustonen tuntee äänen­käytön salat, ja jopa afro­amerikkalaista alkuperää oleva rhythm & blues -shouterismi tulee häneltä kuin luonnostaan. Kolmanteen albumiinsa valmistautuvan kokoonpanon soittajatkin ovat alallaan maamme parhaimmistoa. Materiaali ei vain ole tällä kertaa terävimmästä päästä. Mustosen sekä myös muun muassa The Gin Mill Triossa vaikuttavan kitaristi Eero Vaajoensuun kynäilemän Love Is Goodin svengi jää kuitenkin puolitiehen. Hidas yösydämen sinisimmät hetket tavoittava tunnelmapala The Living Dead on lainamateriaalia, mutta herkkäviritteisyydestään huolimatta kvartetti suoriutuu siitä paljon paraatipuolta luontevammin.

 

Tarkennus 9.6. klo 15.00: Korjattu vuonna 1982 syntyneen Jani Matti Juhanin ikä kolmekymppisestä nelikymppiseksi.

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri