Simone de Beauvoir päätti jo nuorena, että ei anna rakkauden tai sukupuolen määritellä elämäänsä – Filosofin elämässä oli kuitenkin pimeä puoli - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Kirjallisuus

Simone de Beauvoir päätti jo nuorena, että ei anna rakkauden tai sukupuolen määritellä elämäänsä – Filosofin elämässä oli kuitenkin pimeä puoli

Simone de Beauvoiria pidettiin Sartren sihteerinä ja opetuslapsena. Uusi elämäkerta tuo uutta tietoa feministipioneerin ajattelun itsenäisyydestä ja intohimosta elämää kohtaan.

Simone de Beauvoir marraskuussa 1945.

Julkaistu: 14.6. 2:00, Päivitetty 14.6. 10:17

Simone de Beauvoirin (1908–1986) elämä oli täynnä ristiriitaisuuksia.

Hän oli yksi 1900-luvun keskeisimpiä ajattelijoita ja feministisen teorian pioneereja. Hän raivasi tiensä yliopistoon opiskelemaan filosofiaa aikana, jolloin naisten odotettiin omistavansa elämänsä kotiäitiydelle. Myöhemmin hän kirjoitti ikonisesti ”naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan” teoksessa, joka toimi pohjana toisen aallon naisten vapautusliikkeelle.

Simone de Beauvoir kuitenkin myös irtisanoutui feminismistä heti tunnetuimman teoksensa, Toisen sukupuolen (1949, suom. 1980, 2009–2011) julkaisun jälkeen. Lisäksi hän väitti muistelmissaan, ettei ole filosofi, ei samalla tavoin kuin kumppaninsa, eksistentialismin isäksi tituleerattu Jean-Paul Sartre.

Tulisieluisesti naisten asemasta kirjoittanut Beauvoir myös vietteli naispuolisia suojattejaan ja kohteli heitä kaltoin.

Filosofian ja teologian lehtori Kate Kirkpatrick kirjoittaa rehellisesti Simone de Beauvoirin elämän monista puolista viime vuonna ilmestyneessä kiitetyssä elämäkerrassa Becoming Beauvoir: A Life (Bloomsbury). Kirkpatrick pyrkii uusien dokumenttien avulla osoittamaan Beauvoirin ajattelun itsenäisyyden ja tuomaan hänet pois Sartren varjosta. Teosta ei ole vielä suomennettu.

Simone de Beauvoirin elämä on hyvin dokumentoitua. Jäljellä on runsaasti kirjeenvaihtoa, päiväkirjoja sekä viisi laajaa muistelmateosta. Kirkpatrick hahmottaa Beauvoiria julkisen ja yksityisen minän välissä ja tuo ilmi, mitä filosofi jätti muistelmissaan kertomatta.

Yksi keskeinen uusi lähde on kirjeet, jotka Beauvoir kirjoitti rakastetulleen Claude Lanzmannille. Ne tulivat tutkijoiden käyttöön vasta vuonna 2018. Lanzmann oli ainoa rakastaja, jonka kanssa Beauvoir asui ja josta käytti intiimiä toisen persoonan pronominia tu. Lanzmann tunnetaan kuuluisana dokumentaristina, joka ohjasi eeppisen yhdeksäntuntisen holokaustielokuvan Shoah.

Uusi elämäkerta horjuttaakin myyttiä yhdestä maailman kuuluisimmasta rakkaussuhteesta eli Sartren ja Beauvoirin suhteesta, ja tuo esiin muita syvästi Beauvoirin elämään vaikuttaneita ihmissuhteita.

Simone Lucie Ernestine Marie Bertrand de Beauvoir syntyi Pariisissa 9. tammikuuta vuonna 1908. Hänen vanhempansa kuuluivat ylempään porvaristoon ja kasvattivat tyttärensä tiukkojen konservatiivisten traditioiden ja katolisten arvojen mukaisesti.

Pieni Simone halusi kirjailijaksi ja kirjoitti ensimmäisen satasivuisen tarinansa ollessaan vain seitsemänvuotias. Hänen esikuvansa oli Louisa May Alcottin Pikku naisia -romaanin rasavilli kirjailijasielu Josephine March.

Vanhemmat häpesivät sitä, että Beauvoir valitsi korkeakoulutuksen avioliiton sijaan. Beauvoir tunnisti jo tuolloin perustavanlaatuisen konfliktin sen välillä, että ihminen tahtoo elää sekä muiden odotusten mukaisesti (objektina) että itseään varten (subjektina). Siitä tuli myöhemmin hänen eksistentialistisen etiikkansa ja feminisminsä ydin­kysymyksiä.

Beauvoir tapasi Jean-Paul Sartren opiskelijapiireissä. Sartre oli miehille tarkoitetun huippuyliopiston École Normale Supérieuren kasvatti, älykön ja pahan pojan maineessa oleva keppostelija, joka saattoi esimerkiksi heitellä vesi-ilmapalloja luokista huutaen ”Thus pissed Zarathustra! (Näin kusi Zarathustra!)”. Hän oli jo tuolloin myös tunnettu naistennaurattaja.

Eräällä iltapäiväkävelyllä lokakuussa 1929 Sartre ja Beauvoir tekivät historiallisen sopimuksen, joka on myöhemmin inspiroinut tuhansia ihmisiä. He päättivät alkaa avoimeen suhteeseen, jonka ehdot tarkistettaisiin kahden vuoden välein. Sivusuhteista puhuttaisiin avoimesti. Tuo sopimus kesti koko heidän elämänsä ajan, loppuun asti.

Jean-Paul Sartre ja Simone de Beauvoir pistäytyivät terassilla Roomassa syyskuussa 1978.

Kirkpatrick kertoo seikkaperäisesti Beauvoirin ja Sartren suhdekiemuroista – tai oikeammin verkostoista. 1930-luvulta 1940-luvun puoleen väliin Beauvoirilla oli kolme intiimiä suhdetta häntä paljon nuorempien naisten kanssa. Naiset olivat hänen entisiä oppilaitaan ja suojattejaan.

Sartre halusi toistuvasti valloittaa Beauvoirin rakastajattaret, ja usein hän siinä onnistuikin. Yhden skandaalinkäryisen suhteen he muodostivat nuoren opiskelijan Olga Kosakiewiczin kanssa.

Beauvoir oli autofiktion edelläkävijä, joka käytti elämäänsä raakamateriaalina niin filosofiassaan kuin romaaneissaankin. Hän kirjoitti Kosakiewicz-kolmiodraaman pohjalta fiktiivisen romaanin Kutsuvieras (1943, suom. 1985). Siihen ikuistui myös Sartren suhde Olgan siskoon Wandaan sekä Beauvoirin suhde Olgan kumppaniin ja tulevaan aviomieheen Jacques Laurent-Bostiin. Olgalle väitettiin, että jälkimmäinen oli fiktiota. Olga Kosakiewicz, joka oli pariskunnan ystävä kuolemaansa saakka, ei koskaan saanut tietää Beauvoirin ja hänen miehensä salasuhteesta.

Olgan jälkeen Beauvoirin ja Sartren elämään tulivat Bianca Bienenfeld ja Nathalie Sorokine. Beauvoir on kieltänyt olleensa naisten kanssa seksuaalisessa kanssakäymisessä, mutta 1990-luvulla julkisuuteen tulleet kirjeet kertovat muuta.

Bienenfeld oli 17-vuotias aloittaessaan suhteen Beauvoirin kanssa. Hän kirjoitti myöhemmin, että Beauvoir oli seksuaalinen saalistaja, joka valikoi ”tuoretta nuorta lihaa opiskelijoidensa joukosta” ja ”maisteli heitä itse ennen kuin viskasi heidät Sartrelle”.

Kirkpatrickin mukaan Beauvoirin käytös osoitti paitsi pettymystä seksielämään Sartren kanssa (Sartre ei ilmeisesti playboy-elkeistään huolimatta ollut seksuaalisesti kovin aktiivinen) mutta myös hänen taipumukseensa pettää ihmisiä, etenkin muita naisia. Pariskunta eli eksistentialistisen filosofiansa mukaisesti todeksi omaa vapauttaan eikä välittänyt muiden tunteista.

Myöhemmin kirjeissään Beauvoir osoitti tästä syvää katumusta.

Kun Beauvoirista on puhuttu hänen elinaikanaan ja vuosikymmeniä sen jälkeen, keskiöön on aina tuotu Sartre. On väitetty, että Beauvoir sai Sartrelta idean Toisen sukupuolen kirjoittamiseen (Beauvoir on myöhemmin kiistänyt tämän jyrkästi) ja jopa, että Sartre on kirjoittanut hänen teoksensa. Intellektuellina Beauvoiria on pidetty passiivisena sartrelaisuuden soveltajana.

Kirkpatrickin mukaan Beauvoir oli tähän itse osasyyllinen. Hän nimittäin vähätteli vaikutustaan Sartren ajatteluun julkisuudessa ja korosti Sartren merkitystä omassa työssään. Hän ei esimerkiksi tuonut ilmi, että antoi Sartrelle idean Inhon (1938, suom. 1947) kirjoittamisesta romaanimuotoon tai sitä, miten voimakkaasti kritisoi joitain tämän ideoita.

Hän kyseenalaisti Sartren eksistentialismin ydinajatusta, jonka mukaan ihmiset ovat radikaalilla tavalla vapaita tekemään valintoja elämässään. Beauvoirin mukaan vapaus riippuu ihmisen olosuhteista. Hän ymmärsi, että valtasuhteet ja esimerkiksi sukupuoli, luokka-asema ja ihonväri rajoittavat vapautta eri tavoin.

Tämä havainto on Beauvoirin Toisen sukupuolen, feministiraamatuksi kutsutun teoksen, ytimessä. 972-sivuinen järkäle ilmestyi ranskaksi kahdessa osassa vuonna 1949.

Ajankohtainen ja tärkeä, mutta harvemmin mainittu näkökulma on, että Beauvoir kiinnostui sorrettujen asemasta tutustuttuaan Yhdysvaltojen rasisminvastaiseen taisteluun. 1940-luvun lopulla Beauvoir vietti paljon aikaa Yhdysvalloissa. Hän oli järkyttynyt maan jyrkistä tuloeroista mutta etenkin erottelusta valkoisten ja mustien välillä.

Hän hyödynsi Toisessa sukupuolessa etenkin ruotsalaisen sosiologin Gunnar Myrdalin ajattelua teoksessa American Dilemma: The Negro Problem and Modern Democracy (1944). Myrdalin kumuloitumisteorian mukaan valkoiset sortivat mustia, minkä jälkeen he syyttivät näitä syrjäytymisestä ja köyhyydestä.

Beauvoir sovelsi samaa argumenttia naisten kohdalla: naisten kykyjä verrattiin miehiin, ja kun he eivät pystyneet sorretussa asemassa samaan kuin miehet, oikeutettiin sillä edelleen naisten alisteinen asema. Sukupuoli-asema on kulttuurisesti rakentunut, naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan.

Simone de Beauvoir työpöytänsä ääressä vuonna 1953.

Toinen sukupuoli nimensä mukaisesti toi ilmi ja perusteli sitä, miten naisia on toiseutettu läpi historian. Naiset on nähty vähemmän ihmisinä, miesten haaveiden, halujen ja pelkojen projektioina. Beauvoirin vielä tänäkin päivänä hätkähdyttävän suorat kirjoitukset äitiydestä, abortista ja naisen seksuaalisesta halusta herättivät valtavasti vihaa ja tekivät Beauvoirista halveksutun hahmon aikalaisten silmissä. Vatikaani pani teoksen kiellettyjen kirjojen listalle.

Argumentit Beauvoiria vastaan kuulostavat tutuilta: sanottiin, että naiset olivat jo tarpeeksi emansipoituneita. Vastaanotto tuki Beauvoirin väitettä ad femina -ilmiöstä, eli siitä, että kriitikot hyökkäsivät kirjoittavan naisen henkilöä ja persoonaa vastaan eivätkä käsitelleet itse sisältöä. Toisaalta teos oli kansainvälinen myyntimenestys: ensimmäistä osaa myytiin 22 000 kappaletta viikossa pelkästään Ranskassa.

Ranskan ulkopuolella, esimerkiksi Saksassa ja Yhdysvalloissa, teos otettiin paremmin vastaan. Toisen sukupuolen englanninkielinen käännös, joka on toiminut angloamerikkalaisen feministiliikkeen ja tutkimuksen pohjana vuosikymmenet, on kuitenkin pahamaineinen. P. H. Parshley poisti siitä tärkeitä filosofisia ja kirjallisia teorioita sekä historiaosuudesta kaikkiaan 78 naisen nimeä. Kokonaisuudessaan Toinen sukupuoli julkaistiin englanniksi Iso-Britanniassa vasta vuonna 2009 ja Yhdysvalloissa 2010.

Beauvoir oli käsittämättömän tuottelias kirjailija etenkin, kun ottaa huomioon, miten paljon hän ehti myös elää, matkustella, juhlia ja rakastaa. Hän kirjoitti viisi romaania, joista kuuluisin Mandariinit (1954, suom. 1982–1983) voitti Prix Goncourtin. Hän kirjoitti myös viisi laajaa muistelmateosta. Kirkpatrickin mukaan Beauvoir halusi muistelmilla tehdä äänensä lähestyttävämmäksi myös kouluttamattomille naisille.

Ensimmäisen osan julkaisun jälkeen Beauvoir saikin yli 20 000 lukijakirjettä. Määrä kertoo myös siitä, miten tavattoman kuuluisia Beauvoir ja Sartre olivat. Yhdessä vaiheessa kameramiehet seurasivat heitä aina kun he poistuivat kotoa. He viettivät koko yön kestäviä ”fiestoja” muun muassa Albert Camus’n ja Georges Bataillen kanssa. Beauvoir vietti aikaa myös Picasson, Josephine Bakerin, Louis Armstrongin, Miles Davisin ja Charlie Chaplinin kanssa.

Päivisin pariskunta vauhditti kirjoittamistyötä amfetamiinijohdannaisilla pillereillä, ja yöt olivat viskin- ja tupakankatkuisia. Beauvoir poltti omien sanojensa mukaan kuusi marihuana-sätkää putkeen eräissä bileissä New Yorkissa eikä tullut edes pilveen. Myöskään sen päälle nautittu puoli pulloa viskiä ei tuntunut missään.

Kirkpatrick kirjoittaa niukasti Sartren ja Beauvoirin hillittömästä elämäntyylistä. Lisäkuvaukset olisivat elävöittäneet asiapitoista ja vakavaa kirjaa.

Beauvoirin ja Sartren suosio intellektuelleina perustui myös pitkälti siihen, etteivät he vetäytyneet kammioihinsa hautomaan abstrakteja ideoitaan, vaan heille oli tärkeää, että filosofia kiinnittyi käytännön elämään.

Voimakkaimmin tämä tavoite näkyi heidän poliittisessa aktivismissaan. He pyörittivät vasemmistolaista kirjallisuuslehteä Les Temps modernes, jota julkaistiin aina vuoteen 2019 asti. 1960-luvulla Sartre kannatti voimakkaasti Algerian itsemääräämisoikeutta ja joutui siksi murhayritysten kohteeksi.

Feminismin toinen aalto oli kerännyt voimaa 1970-luvulle tultaessa, jolloin myös Beauvoir liittyi näkyvästi liikehdintään. Hän kertoi haastatteluissa kääntyneensä feminismin kannattajaksi, koska juuri mikään ei ollut muuttunut Toisen sukupuolen jälkeen. Beauvoir kannatti aktiivisesti ranskalaisen naisten vapautusliikkeen tavoitetta abortin laillistamiseksi. Lakimuutos meni läpi lopulta vuonna 1974.

Vuonna 1972 de Beauvoir toimi todistajana oikeusjutussa, jossa teini-ikäistä raiskauksen uhria syytettiin laittomasta abortista.

Ikääntyessään Beauvoir huomasi, että vanhojen ihmisten kokemukset puuttuivat kirjallisuudesta ja julkisuudesta. Etenkin vanhemmat naiset katosivat näkymättömiin. Beauvoir pelkäsi vanhuutta, seksuaalisen vetovoimansa menetystä ja kuolemaa.

Hän käsitteli jälleen tätä itseään koskettavaa aihetta kulttuurisena ja yhteiskunnallisena kysymyksenä teoksessa Vanhuus (1970, suom. 1992). Sartre kuoli 74-vuotiaana 13. huhtikuuta vuonna 1980. Kuusi vuotta myöhemmin 14. huhtikuuta vuonna 1986 Beauvoir kuoli 78 vuoden iässä lähes samoihin oireisiin kuin Sartre. Hänellä oli muun muassa maksakirroosi ja keuhkoödeema.

Beauvoir päätti jo nuorena, ettei anna rakkauden tai sukupuolen määritellä elämäänsä. Vaikka Beauvoir omisti ison osan elämästään Sartrelle, oli suhteen ehtona vastavuoroisuus. He eivät koskaan menneet naimisiin eivätkä asuneet yhdessä. Hänen päätöksensä elää vapaata elämää myös törmäsi seksistiseen kulttuuriin.

Beauvoir tunnusti, ettei ollut sellainen hyveellinen ja virheetön esikuva, jollaista feministit janosivat. Hän pidätti elämänsä loppuun asti oikeuden olla ristiriitainen ja inhimillinen: ”Historiani on ongelmallinen, eikä minun tarvitse tarjota ihmisille mitään ratkaisuja, eikä heillä ole oikeutta sellaisia minulta odottaa. - - Pidän näitä vaatimuksia tyhminä, koska ne kahlitsevat minua, kiinnittävät minut jonkinlaiseksi feminismin kulmakiveksi.”

Kate Kirkpatrick: Becoming Beauvoir: A Life. Bloomsbury. s. 476. Oikaisu 14. kesäkuuta kello 10.17: Korjattu Gunnar Myrdalin sukunimen kirjoitusasu oikeaksi.

Jean-Paul Sartre ja Simone de Beauvoir kuvattuna Pariisissa 1960-luvulla.

Kate Kirkpatrickin kirjoittamaa elämäkertaa ei ole vielä suomennettu.

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri