Pikkukaupungit näyttäytyivät ahdasmielisyyden tyyssijana, kunnes asetuin itse sellaiseen ja löysin paratiisini – 60 vuotta vanhassa romaanissa kotikaupunkini haukuttiin maan rakoon - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Lauantaiessee

Pikkukaupungit näyttäytyivät ahdasmielisyyden tyyssijana, kunnes asetuin itse sellaiseen ja löysin paratiisini – 60 vuotta vanhassa romaanissa kotikaupunkini haukuttiin maan rakoon

Christer Kihlman haukkui porvarillisen Porvoon maan rakoon jo 60 vuotta sitten.

Christer Kihlman vanhan kaupungin Vuorikadulla kesäkuussa 2010. Hän asui Porvoon Runoilijakodissa 1993–2017.

Julkaistu: 27.6. 2:00, Päivitetty 27.6. 8:53

Mainostan vieraillemme sitä, miten täällä pikkukaupungissa ihmiset pysähtyvät juttelemaan ja tarjoavat apua. Pikku jelppiä kehtaa myös itse pyytää ihan eri tavalla kuin heillä siellä pääkaupungissa.

Syy on se, että elämä sijoittuu pihoille niin paljon kuin sää suinkin sallii. Matalien piha-aitojen yli tullaan tutuiksi tavalla, joka toteutuu pääkaupungissa ainoastaan koirapuistoissa tai hiekkalaatikolla.

Kerran esikaupungista Helsingin keskustaan päästyäni en koskaan kuvitellut enää muuttavani sieltä pois. Koska elämän ei kuulu alkaa liityntäliikenteiden päästä vaan heti kohta omalta ulko-ovelta, ihanien kuppiloiden ja kivojen putiikkien sijaita kävelymatkan päässä.

Toisin kävi. Muutama vuosi sitten löysin itseni jostakin vielä esikaupunkiakin pahemmasta: pikkukaupungista. Siis ahdasmielisyyden, kyttäilyn ja juoruilun tyyssijasta. Tai kauniimmin sanoen, kuten Sherwood Anderson tekee maineikkaassa novellikokoelmassaan Pikkukaupunki (Winesburg, Ohio, 1919), yksinäisyyden ja eristäytyneisyyden näyttämöltä.

Kun täällä isännöin juhannuksen alla helsinkiläisiä ystäviä puutarhassa, aidan yli kuului yllättäen ääni: ”Haluatko kattotelineen Land Roveriisi?”

Hölmistyin. Ihan vieras mies kysyi.

”Ei maksa mitään”, hän sanoi.

Etenkin korona-aikana pikkukaupunki on tuntunut Herran kukkarolta, vaikka kirjailija Paolo Giordano ei käyttänytkään juuri niitä sanoja, kun huhtikuussa soitin hänelle Roomaan. Maailmanmenestyjä asuu kerrostalossa vaimonsa ja kahden teini-ikäisen poikansa kanssa.

Soittohetkellä Rooman, kaupungeista kenties jaloimman, määräystä asukkaidensa kotiarestista oli kestänyt 40 päivää. Giordanon perheestä ulkona oli käynyt vain puoliso, lähimmässä ruokakaupassa.

Oma hyväosaisuuteni nolotti. Joten en maininnut aikomustani ottaa iltapäivänokoset pihan puumajassa. Siis Italo Calvinon fantasian Paroni puussa toteuttamista.

Paratiisini esiintyy kaunokirjallisuudessa nimellä Lexå. Siitä kirjoittaa Christer Kihlman ensimmäisessä romaanissaan Varo, autuas! (Se upp Salige!, suom. Kristiina Kivivuori, 1960), johon perehdyin vasta nyt. Toista yhtä myrkyllistä romaania ei äkkiseltään tule mieleen. Kihlmanin teoksessa vastenmielisen mädännäisiä ovat jopa lapset.

Christer Kihlman kirjailijanuransa alkuaikoina.

Ei siis ihme, että törkyä torjuva paikallis­lehti tilasi aikoinaan kirjasta kritiikin peräti neljältä arvostelijalta, kuten Mårten Westön haastattelu­kirjassa Epätoivon toivo (2000) muistellaan. Siinä Kihlman sanoo, että Varo, autuaan oli määrä olla ”epäpuhdas” romaani, joka periaatteessa saattaisi sisältää esteettä ihan mitä tahansa:

”Tarkoitus oli havainnollistaa että näin pientä ja sulkeutunutta porvarillisuus itse asiassa oli. Tuloksena oli paha kyllä että ihmiset tulkitsivat minun piirtäneen kuvan Porvoosta – mikä näin jälkeenpäin näyttää hyvin ymmärrettävältä.”

Ymmärrettävältä se näyttää vielä 20 vuotta Epätoivon toivon sekä 60 vuotta Varo, autuaan! ilmestymisen jälkeenkin.

Olen lievästi sanoen innoissani.

Romaanin päähenkilö on Lexån ruotsinkielisen sanomalehden päätoimittaja, elättelee kuvitelmaa itsestään radikaalina ajattelijana ja yhteiskunnan epäkohtien puhkojana, tuomitsee julmin sanakääntein Lucia-juhlat yläluokan tekopyhyydeksi ja perverssiksi neitsyen käpälöinniksi mutta himoitsee itse samaan aikaan ainoan, ilkeydessä mestarillisen ystävänsä 14-vuotiasta tytärtä ja ohittaa kylmästi oman alaikäisen poikansa. Ja niin edelleen.

Pienen kaupungin ahtaaseen yläluokkaiseen piiriin, sen ”steriiliin veljeysmiljööseen”, mahtuu ”kulttuuri-ihmisen valheellisuuden” koko kirjo, kuten kirjan päätoimittaja muotoilee. Hän myös ilmoittautuu kaksinaamaisuuden tyyppiesimerkiksi, inhoaa itseään – ja jatkaa tiellä, johon on syntynyt. Sillä moraali on teeskentelyä ja valhetta, kollikissan luonto ei.

Autuuden valhe tiivistyy jo paikan nimessä. Ei siis Borgå vaan itsensä nuhteettoman lainkuuliaiseksi julistava Lexå.

Kirjoittaessaan romaaniaan vähän alle kolmekymppinen Kihlman, arvosuvun vesa, asui Kulloon kartanossa kymmenisen kilometriä Porvoosta länteen. Vaan hyvin näyttää pikkuinen jokikaupunki tulleen tutuksi visiittien perusteella. Kuljen romaanin sivuilla kuin karttalehdillä.

Nykyisin vilkas Aleksanterinkatu on romaanissa laitakaupunkia, jossa päivän mittaan kulkee autojen sijaan vain muutama hevoskärry. Torinlaidan puista Seurahuonetta ei enää ole, eikä sen betonisessa seuraajassa tarjoilla viiniä 14-vuotiaalle tytölle eikä 16-vuotiaalle pojalle, vaikka ensin mainitun lämpenemistä ja jälkimmäisen turtumista toivova päätoimittaja tilaisi.

Kirjan kaikkein kiehtovin osoite jää arvoitukseksi. Jossain kaupungin vanhimman osan keskellä sijaitsee Gillet, jossa ”istuivat kaikki ne vanhat tavalliset epäonnistuneet aviomiehet ja homot hukuttamassa surujaan, niin kuin ovat tehneet nyt jo kymmenkunta vuotta”.

Sinne romahduksen turvasatamaan päätoimittajakin hakeutuu yrittäessään unohtaa itsensä. Taksilla toki, sillä ”tyhmästi kysyvien ja älyttömästi kommentoivien turistien rakkaimmassa samoilupaikassa” asuvat vain ”kommunistit – ja suomalaiset, köyhimmät, sosiaalihuoltoa tarvitsevat, rikolliset, kelvottomat, löyhätapaiset.”

Mitä kommunismiin ja vanhaan kaupunkiin tulee, tarinat kertovat, että sillan kupeessa vuonna 1983 veteraanien muistoksi paljastettua tykkiä oltiin alkuun suuntaamassa kohti itää. Mutta niin sanottujen kunnallispoliittisten keskustelujen jälkeen piippu käännettiin kohti tanskalaista linnoitusta, joka sijaitsi Porvoonjoen varrella – yli 700 vuotta aiemmin.

Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla. Olkaamme siis lexålaisia ja ampukaamme tanskalaisia.

Kihlmanin autuaat ovat paikalla kirkonmäellä, kun riemuvuosi 1952 vihitään alkavaksi kellonsoitolla, uskonnollisilla ja isänmaallisilla puheilla ja ilotulituksella.

Kovin tutulta kuulostaa. Myös tämä osa pikkukaupungin perinnettä jatkuu:

”Joka puolella ympärillä veisattiin juhlallisesti, hartaan riemukkaasti pimeyden ruhtinaasta ja hänen pahoista juonistaan Lexån väestöä vastaan ja Jumalan ihmeellisestä suuruudesta, ja samalla muljauteltiin raivokkaasti siihen siivottomaan juoppolalliin, joka oli vähällä pilata koko hienon ja ylevän tunnelman. Silloin Kimmo alkoi yhtäkkiä nauraa. Hän huusi mielipuolisessa, häijyssä tuhonvimman ilossa, ja minusta ja varsinkin Marthasta tuntui kuin kirkko luhistuisi takanamme ja tähdet taivaalla sammuisivat.”

Kyllä. Minäkin tilaisin Varo, autuaasta! neljä arviota, jos olisin päätoimittaja. Tosin päinvastaisesta syystä: juuri Christer Kihlmanin tapaan voi, saa ja on syytä nähdä.

Nykyisin Helsingissä asuva Christer Kihlman täytti 90 vuotta 14. kesäkuuta.

”Suhtauduin hyvin syyttävästi siihen tekopyhään ja falskiin elämänmuotoon, rahan ja muutamien sukujen perittyyn valtaan, mutta samalla olin vähintään yhtä kriittinen itseäni kohtaan”, hän sanoi 90-vuotishaastattelussaan kaksi viikkoa sitten (HS 9.6.)

Hyvin tiedän, että tuppukylässä ihmiset ovat usein liiankin hyvin perillä toistensa asioista, ikävistäkin.

Silti päällimmäisen tunteeni voi kiteyttää kattotelineeseen.

Parin päivän kuluttua yllättävästä tarjouksesta varmistuu, että vankkurini on paljon vanhempi kuin uuden tuttavani tallissa vuosia tarpeettomana lojunut lisävaruste.

Mutta hänen ajatuksensa oli kaunis.

90-vuotias|Kirjailija Christer Kihlman jysäytti 1960-luvulla läpi sivaltelemalla suomen­ruotsalaisen yläluokan falskiutta: ”Mutta yhtä kriittinen olen ollut itseäni kohtaan”

Kirjallisuus|Italialaiskirjailija Paolo Giordano herätti kummastusta väistämällä ystävien kättelyt ja poski­suudelmat: Sitten hän alkoi pitää päivä­kirjaa, joka sisältää nyt varoituksen koko maailmalle

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri