Romaani
Janne Saarakkala: Sen pituinen se. Like. 405 s.
”Valtteri osaa olla aseistariisuvan humoristisella tavalla rehellinen.”
Näin luonnehtii Janne Saarakkala yhtä kolmikärkiromaaninsa keskushahmoista. Täsmälleen samoja sanoja on syytä käyttää myös hänen omasta suuresta sukupolvi- ja seksuaalivähemmistöromaanistaan Sen pituinen se.
Suuruus olisi ehkä ollut saavutettavissa hieman vähemmälläkin vyöryttelyllä. Mutta kertakaikkisen osuva ja törkeän viehättävä pitkittäisleikkaus hänen teoksensa on ajasta, jonka piti tuoda 1970-luvulla syntyneiden sukupolvelle vapauden vallankumous.
Mullistuihan maailmanpolitiikkakin Berliinin muurin murtumisen myötä, kuten ainakin tovin näyttää. Miksi eivät siis myös henkiset kahleet ihmisten sisältä? Muidenkin kuin vain 70-lukulaisten.
Vaan ei. Yhä puhutaan seksuaalivähemmistöistä, näemmä tässäkin kirjoituksessa. Vaikka jokainen yksilö tykönään on ehdoton enemmistö ja itse täydellisyys.
Kemissä koululaisena toisensa löytävät kirjan Erika ja Tomi.
Itsensä – erilaisuutensa – Tomi on löytänyt jo aiemmin, kun taas Erika hakee hahmoaan vielä opiskelijana ja teatterityöläisenä Helsingissäkin. Heidän kollektiivissaan oleilee myös Valtteri, Töölön kasvatti ja sittemmin teatterikoululainen.
Kaikki rakastavat toisiaan. Periaatteessa ja tunteiden tasolla, mutta myös akteja tarvittaisiin, sillä ilman kosketusta jotakin kovin keskeistä uupuu.
Tomille, ”muna-automaatille”,erilaisuus ei ole ongelma, kunhan toinen osapuoli on mies. Valtterilta puolestaan kestää vuosia tulla kaapista ja vielä kauemmin antautua siihen, mitä tietää haluavansa.
Levottomasti pörräävän pervopiirin kuningatarhahmo Erika on lopulta se, joka joutuu lopulta olemaan eniten katkeran yksin. Kiinnostavat ja ihanat miehet kun toteuttavat tarpeensa toisaalla, Tomi pian ympäri Eurooppaa.
Romaanin hienossa kulminaatiojaksossa Tomi – enää vain Tom – ja Valtteri kohtaavat yllättäen Istanbulissa. Parin päivän sisällä kaikki toteutuu, murenee ja lupaa taas uutta tulevaisuutta huikaisevasti kieppuvan tapahtumaspiraalin käänteikössä, josta on vaikea erottaa onnea ja onnettomuutta.
Saarakkalan henkilöt kulkevat pitkin veitsenterää.
Tomille tuo sopii. Se on jo teininä opittu nautinnon hinta, kaiken järjen mukaan ennenaikaiseen hautaan saakka.
Erika ja Valtteri sen sijaan kasvavat ja muuttuvat. Tai miten vaan asian haluaa nähdä: surkastuvat jäseniksi yhteiskuntaan ja parisuhteisiin, joissa pitää täyttää tietyt normit, jotta ei jäisi yksin.
Koko ajan myös eurooppalaisen asenneilmaston suuntauksia kerronnassa mukana kuljettava Sen pituinen se ei osoittele oikeita saati vääriä ratkaisuja vaan myötäelää suurenmoisen sydämellisesti henkilöidensä iloista uhmaa, pakahduttavaa epätoivoa ja inhimillistä nöyrtymistä.
Kirjan epilogissa keskiöön pääsee jo seuraava sukupolvi. Sellainen, jolle vapauden pioneereiksi itsensä mieltäneet edeltäjät näyttäytyvät auttamattoman antiikkisina tapauksina.
Niin sen kuuluukin mennä. Historiallisen romaanin katsannossa nuoret intomielet ikääntyvät äkkiä hiukan hoopoiksi taaksepäin katsojiksi. Muuttuminen tulevaisuuden tekijästä muistelijaksi on kuin silmänräpäys vain.
Saarakkala näkee henkilönsä sisältä ja ulkoa. Uskoakseni aseistariisuvuus, humoristisuus ja rehellisyys syntyvät juuri siitä.
Jos paneminen ei kiinnosta, hänen debyyttinsä kannattaa jättää väliin, koska siinä naidaan useammin ja hävyttömämmin kuin sadassa vuodessa suomalaisen laatuproosan historiaa yhteensä.
On se seksiäkin, mutta ennen muuta kyse on itsemääräämisoikeudesta. Toisin sanoen Sen pituinen se osuu aikamme kulttuurisiin ja poliittisiin ytimiin.
Vielä seksiäkin suuremmalta olemassaolon ulottuvuudelta näyttää kuitenkin yksinäisyys, joka vaanii jokaista ihmistä. Niinpä väitänkin, että aseistariisuvuus ja humoristisuus väistyvät Janne Saarakkalan esikoisteoksessa rehellisyyden tieltä.
Helsingin Sanomien palkinto vuoden parhaalle esikoisteokselle jaetaan marraskuussa.
