Pianisti Hanna Tuomisen esikoisrunot ovat valmiita ja varmaotteisia, vaikka suunnistavatkin unen upottavalla maaperällä - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Kirja-arvostelu

Pianisti Hanna Tuomisen esikoisrunot ovat valmiita ja varmaotteisia, vaikka suunnistavatkin unen upottavalla maaperällä

Hanna Tuomisen esikoisrunokokoelma Kaikki vesi kädellä ottaa hienosti paikkansa viime aikojen vesiaiheisten kirjojen korkeatasoisessa joukossa.

Hanna Tuomisen esikoisrunokokoelman nimi on Kaikki vesi kädellä.

Julkaistu: 28.6. 2:00

Runot

Hanna Tuominen: Kaikki vesi kädellä. Aviador. 101 s.

Ympäristö­teema on viime vuosina juurtunut kotimaiseen runouteen niin vahvasti, että ­käsityksemme ”luontorunoudesta” ei millään pysy perässä.

1970-luvulla noussut suuntaus jakautui karkeasti kahtia: Risto Rasan tyyppiseen, japanilaisesta ja kiinalaisesta kirjallisuudesta inspiroituneeseen luonnon havainnointiin ja toisaalta kasvun rajoihin heränneeseen kriittiseen luontorunoon. Jälkimmäinen syntyi osaksi vastareaktiona edelliseen, kuten todistaa tämä sitaatti Liisa Laukkarisen kokoelmasta Huomisen tausta (1979): ”Kirjoissa on jo enemmän lintuja / kuin metsissä.”

Tätä nykyä ekokriisi on sillä tavalla kaikkea määrittelevä asiaintila, että puhtaasta luontohavainnosta on tullut mahdoton: viattomaan puron solinaan ei runoudessa ole paluuta.

Samalla luontorunoutta voi tyypitellä jo aiheiden mukaan. Vesiaiheisia kirjoja on viime vuosina ilmestynyt silmiinpistävän monta, ja vaikka suurin osa niistä ei ole ensisijaisesti kantaaottavia, jokaisessa muodostuu omanlaisensa suhde merien ja vesistöjen tilaan – osin jo lukijankin toimesta. Pianisti Hanna Tuomisen esikoisrunokokoelma Kaikki vesi kädellä ottaa hienosti paikkansa tässä korkeatasoisessa joukossa.

Tuomisen teos sisältää varsin monentyyppistä runoa, mutta viettää kohti minimalismia, tiivistä havaintoa ja runsasta tyhjää tilaa. Tyylillisestä vaihtelusta huolimatta se on nykytrendille uskollisesti yhtenäinen kokonaisuus, joka nojaa runsaisiin toistuviin elementteihin.

Voi puhua runoelmasta tai jopa runokertomuksesta, jonka otteessaan pitävä juoni menee suunnilleen näin:

Koko maailma peittyy lumeen. Pianisti soittaa itsensä siihen sisään, seikkailee sävelten merillä, kunnes pianosta hyppää jänis ja vie huomion. Kaikkivoipaisuusharhassa pianisti viskaa soittimensa mereen, katuu ja lähtee etsintöihin.

Oppaana tai harhauttajana näyttäytyy mainittu myyttinen jänis, tuo pakenijoiden ja piiloutujien hedelmällinen toteemi­eläin. Tiedotteet merenkulkijoille tuovat äänten kirjoon myös virallisen sävyn, joka saa rauhoittavan mindfulness-oppaan piirteitä:

”Meressä liikkuu raateluun soveltuvia hampaita. Mutta tehtäväsi on luottaa. Ajattele niin suojelusta kuin tilastoja. Laske leuka rennoksi ja anna veneen ajelehtia hetken.”

Vaikka meren roskaisuus ja öljyisyys herättää puistatuksia, on kyse enemmän unen logiikalla etenevästä sisäisestä matkasta kuin runominän ulkopuoliseen maailmaan uppoutumisesta. Absurdia fragmenttia ja juonellisuutta törmäyttävä tyyli muistuttaa aikalaisista erityisesti ­Silja Kejosen kulmikasta tragikomediaa, mutta ihmisten välisistä suhteista Kaikki vesi kädellä vaikenee.

Veden ja unen läheisyys, joka paikoin äityy myyttisen alkukohdun tunnusteluksi, puolestaan tuo mieleen viimeaikaisista vesirunoista ehkä parhaat, Auli Särkiön kokoelman Vedenpeitto. Siinä missä Särkiöllä vesi vapauttaa ihmisen rajatusta näkökulmastaan, Tuomisella taas se edustaa kaoottista ulkopuolta, joka uhkaa subjektin ja runon sisäistä järjestystä.

Kaaos pitää kuitenkin kohdata luottavaisesti, sillä vedenpaisumuksen jälkeen on uusi aika: ”Kohta joku taas uskaltaa / tarttuu meren oveen, on jo uudessa rytmissä.”

Helsingin Sanomien palkinto vuoden parhaalle esikois­teokselle jaetaan marraskuussa.

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri