Nuorena luettu Walt Whitmanin runo mullisti Kari Aronpuron elämän: ”Se vei heti. Aloin kohta itsekin kirjoittaa ja tunsin, että hei tämähän on hauskaa” - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|80-vuotias

Nuorena luettu Walt Whitmanin runo mullisti Kari Aronpuron elämän: ”Se vei heti. Aloin kohta itsekin kirjoittaa ja tunsin, että hei tämähän on hauskaa”

Kari Aronpuro on saanut kirjallisista töistään palkintoja 1950-luvulta lähtien. ”Yllätyshän se palkitseminen joka kerta on ollut, myönteinen sellainen.”

”Lähes jokaiseen kokoelmaani olen kirjoittanut sodanvastaisia runoja”, sanoo Kari Aronpuro, jonka isä kuoli nuorena upseerina jatkosodan alussa 1941. Sylissä Umbra-kissa.

Julkaistu: 30.6. 2:00, Päivitetty 30.6. 10:43

Ovelta tuijottaa kaunisturkkinen iso kissa. Iso on mieskin, runoilija Kari Aronpuro, joka tervehtii ja kehottaa peremmälle. ”On muuton jäljiltä keskeneräistä”, hän tokaisee. ”Ja taide tulee seinille vasta lähipäivinä.”

Muuttoa ja muutosta, niitä on Aronpuron elämässä viime kuukausina ollut. Alkuvuodesta iskenyt aivoinfarkti pysäytti kirjailijan ja hänen kirjoittavan oikean kätensä, ja vaikka hän on toipunut hyvin, infarkti pakotti moniin uusiin järjestelyihin. Asuntoa piti vastikään vaihtaa, eikä hän enää voi olla vaimonsa, kuvataiteilija Marra Lampin, omaishoitajana. Vaimo asuu nyt hoivakodissa.

Runoilija on kuitenkin iskussa. Kuusikymmentä vuotta kirjallista työtä ja tuotantoa on tehtynä ja älyllinen uteliaisuus ennallaan. Hän on pysynyt omilla muuntuvaisilla poluillaan, ja monen ikäisten yleisöjen, kollegoiden ja tutkijoiden parissa hän on korkeassa kurssissa.

Aronpuroa on palkittu kuin naapurin sonnia. Kirjallisia huomionosoituksia on ropissut 1950-luvulta lähtien. Miltä se runoilijasta tuntuu, kun palkitaan?

”Olen neljäkymmentä vuotta työskennellyt kirjastovirkailijana, naisvaltaisella matalapalkka-alalla, eikä minulla ole ollut varaa kieltäytyä palkinnoista”, hän vitsailee. ”Yllätyshän se palkitseminen joka kerta on ollut, myönteinen sellainen.”

Syksyllä 1957 Aronpurolle tapahtui jotakin mullistavaa. Nuorukainen osui vahingossa runohyllyn kohdalle Tampereen kaupunginkirjastossa, poimi käteensä amerikkalaisen Walt Whitmanin Ruohonlehtiä-runoniteen, luki rivin pari – ja järkyttyi.

”Se vei heti. Aloin kohta itsekin kirjoittaa ja tunsin, että hei tämähän on hauskaa.” Runous sähköisti elämän.

Lukion äidinkielenopettaja Anna-Liisa Mäenpää innostui Aronpuron teksteistä ja lähetti niitä Tampereen kaupunginkirjaston ja J. H. Erkon runokilpailuihin, joista heltisi heti ykkös­sijoja. Vähintään yhtä ratkaisevaa oli, että Mäenpään ystäviin kuului modernistien kärkinimi, tamperelainen Eeva-Liisa Manner. Ja että runopoika tutustui runon kuningattareen.

”Eeva-Liisa suhtautui minuun oitis hyvin kollegiaalisesti. Hän opetti kädestä pitäen ja antoi tärkeitä alkueväitä kirjoittamiseen. Ja hän toimitti julkaisukuntoon esikoiskokoelmani Peltiset enkelit [1964].”

Eeva-Liisa Manner myös arvosteli Aronpuron Aperitiff – avoin kaupunki -kollaasiromaanin (1965) ylistävästi Aamulehdessä. Aperitiff saa yhä edelleen uusia painoksia, viimeksi vuonna 2016.

Oli merkittäviä suunnannäyttäjiä maailmaltakin, kuten modernin runouden klassikot T. S. ­Eliot ja Ezra Pound.

Työkirjahyllyn kätköistä Aronpuro kaivaa esiin melko varhaisia Pound-käännöskokeilujaan. Mutta vasta viitisen vuotta sitten hän ryhtyi toden teolla kääntämään Poundin pääteosta, ja hänen laaja Pisan cantot -suomennoksensa – yhtä laajoine selitys­osineen – valmistui kolmen vuoden uurastuksena.

”Ilmeisen työläs homma, kun kolme aktiivista vuotta siinä meni”, Aronpuro naurahtaa – ja pitelee tyytyväisenä opusta käsissään.

Omassa tuotannossaan Aronpuro on kommentoinut yhteiskuntaa kitkerästikin. Hän on silti sangen varovainen asettamaan kirjallisuudelle tai runoudelle sen kummempia maailmanhistoriallisia tehtäviä.

”Runoutta on maailmassa harjoitettu ehkä 5000–7000 vuoden ajan, ja se virtaa eteenpäin osana muuttuvaa kulttuuria ja sivistystä.”

Nuorempaa nykyrunouttamme hän tarkkailee muun muassa Tuli & Savu -lehden palstoilta.

”Nuoret runoilijat pohjaavat omaan maailman kokemiseensa, ja he totta kai kirjoittavat aivan eri tavalla kuin kirjoitin itse kuusikymmentäluvulla”, Aronpuro tuumaa. ”Joku voi ottaa virikkeitä vanhemmilta tekijöiltä, mutta jokainen sukupolvi elää tietysti oman elämänsä.”

”Kiitos käynnistä”, runoilija sanoo hyvästiksi. Kirjoittavan käden puristuksessa on voimaa.

Kari Aronpuro

Syntyi 1940 Tampereella.

Ylioppilas 1961, Tampereen yhteiskoulu. Kirjastotutkinto 1964, Yhteiskunnallinen korkeakoulu.

Kirjastonhoitaja 1964– 2003 Rääkkylässä, Kemissä ja Tampereella.

Julkaissut 22 runoteosta, ja romaaneja ja esseitä ja pitänyt näyttelyjä.

Suomentanut Ezra Poundin Pisan cantotin (2018), Hans Magnus Enzensbergeriä ja Werner Aspenströmiä.

Mm. J. H. Erkon esikoispalkinto, Runeberg-, Väinö Linna-, Eino Leino- ja Alex Matson -palkinnot, Tanssiva Karhu- ja Eeva-Liisa Manner -runopalkinnot sekä Kääntäjäkarhu.

Pro Finlandia, 2004. Taiteilijaeläke, 2004.

Asuu Tampereella, naimisissa, neljä lasta, neljä lastenlasta.

Täyttää 80 vuotta tiistaina 30. kesäkuuta. Juhlii läheisten parissa.

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri