Seitsemän vuotta sitten Flow’ssa sisarustrio Haim oli popin kuumin tulokas – kolmannella levyllä kesäisen haikea ”faijapop” soi tutun vetoavana, ja hienot kappaleet säväyttävät - Kulttuuri | HS.fi
Kulttuuri|Levyarvostelu

Seitsemän vuotta sitten Flow’ssa sisarustrio Haim oli popin kuumin tulokas – kolmannella levyllä kesäisen haikea ”faijapop” soi tutun vetoavana, ja hienot kappaleet säväyttävät

Kesäisen keinuttavan haikea teos on yhtyeen kypsin ja paras albumikokonaisuus, vaikka röyhkeyttä olisi saanut olla enemmänkin, kirjoittaa kriitikko Aleksi Kinnunen.

Kalifornialainen Haimin sisarustrio on ottanut popkulttuurin näyttävästi haltuun.

Julkaistu: 30.6. 14:13

Albumi, pop

Haim: Women in Music Pt. III

Polydor. ★★★★

Kalifornialaisen sisarustrio Haimin todistama popkulttuurin haltuunotto oli viime vuosikymmenen näyttävimpiä – ja musiikillisesti paikoin vetoavimpia.

Danielle, Alana ja Este Haimin riemastuttava debyyttialbumi Days Are Gone (2013) esitteli näppärästi rytmitelleen ja aurinkoisen vintage-henkisellä aikuisrockilla hurmanneen parikymppisen kolmikon, joka kuulosti hitsautuneen yhteen juuri niin kuin musiikkiperheen sisarukset voivat.

Esikoislevyn luontevat ja viehkeät poplaulut soivat kuin puoliksi Fleetwood Macin 1970-luvun harmonioita, puoliksi Destiny’s Childin vuosituhannen vaihteen modernia r’n’b-keikutusta. Flow’n pienemmän teltan ahtaudessa seitsemän vuotta sitten juuri ennen esikoisalbumin julkaisua esiintyneen Haimin tyyliresepti vaikutti liki täsmäsuunnatulta vintage-farkkukauppojen myynninedistämistarpeisiin.

Yhtyeen oman läpimurron päälle debyyttialbumista muodostui eräänlainen uuden sukupolven ”faijapop”-tapaus. Sisarusten perinteisellä kitara-basso-rummut-kokoonpanolla esittämät laulut flirttailivat boomerien vinyylihyllyjen massarocklevyjen sävyillä. ”Dad rock” ei ollut enää kirosana tai lupaus ummehtuneesta.

Vaikka yhtyeen toinen levy kuulosti liikaa varmistelulta, Haim on noussut maailman suurimpien festivaalien päälavanimeksi. Tasa-arvoa edellyttävänä aikana yhtyeen omaleimaisesta kolmen sisaruksen muodostelmasta on tuskin ollut haittaa, mutta asemansa kolmikko olisi todennäköisesti saavuttanut pelkillä musiikillisilla ansioilla.

Kevään pandemian takia reilulla parilla kuukaudella siirretty kolmas albumi kuulostaa ilahduttavalta turhan vaatimattoman edellislevyn jälkeen. Haimin retrokonsepti on päällisin puolin tuttu, eikä suuria yllätyksiä ole tarjolla. Niin sanotusti välioven läpi kuultuna uutuus kuulostaa jopa tylsältä, mutta liiallisen tuttuuden suolta Haimin pelastaa kaksi hyvettä: erinomaisesta mainioon liukuva laulunkirjoitustaito sekä esimerkiksi rumpusoundissa kuuluvat herkulliset tuotantoratkaisut.

Avauskappale Los Angeles piirtää esiin levyn amerikkalaisen optimismin ja karun arjen ristiriidasta kasvavan yleissävyn: aurinkoisesti keinuttava groove, kitarariffi ja kaikuisa piano sekoittuvat kaihoon, joka kuultaa yhtyeen kotikaupunkia ja New Yorkia vertailevista sanoituksista. ”On these days, these days, I can't win. These days, I can't see no visions.”

Lou Reedin Walk on the Wild Sidesta muistuttavan päätöskappaleen Summer Girlin kepeys on sekin näennäistä. Laulun kerrotaan olevan Danielle Haimin vastaus kumppaninsa ja levyn tuottajan Ariel Rechtshaidin syöpäkamppailuun.

Mainiota kitararockia rullaava Steps-single on kuin kirjoitettu jäätelön heiluttamiseen kesäauton takapenkillä, mutta yhtye vakavoituu jälleen sukupuoliroolien ja bisneksen äärelle: ”Every day I wake up and I make money for myself. And though we share a bed, you know that I don't need your help.”

Haimin perheyhtyeen kerrotaan harjoitelleen classic rock -lainakappaleiden parissa. Loistavan vaimeaksi tuotetussa I Know Alonessa lauletaankin Joni Mitchellin ”huutamisesta”, kun taas heleä Leaning on You muistuttaa Fleetwood Macin Rumours-albumin Never Going Back Againista, I’ve Been Down taas Sheryl Crow’n amerikkalaisesta radiorockista.

Boomer-rockin vastapainoksi booty call -teemainen 3am sykkii modernia yöllistä r’n’b:tä, jollaista olisi kuullut mieluusti enemmän.

Kokonaisuutena Women in Music Pt. III tuo mieleen Vampire Weekendin vuoden takaisen paluulevyn, joka Haimin tavoin oli kuin laadukas välähdys menneestä uutuuslevyjen pinossa. Haimin teoksen kolmas tuottaja Rostam Batmanglij muistetaan Vampire Weekendin entisenä pääjäsenenä, kun taas Danielle Haim lauloi kolmella Vampire Weekendin albumin kappaleella. Molempien mittavat teokset pelaavat irtohittien sijaan juuri polveilevina kokonaisuuksina.

Ymmärrän niitä, jotka pitävät Haimin pastissimaisuutta ja turvahakuisuutta ärsyttävänä. Women in Music Pt. III on yhtyeen kypsin ja onnistunein albumikokonaisuus, mistä huolimatta musiikillinen röyhkeys saattaisi jalostaa Haimia vetävämpiin tuloksiin.

Albumin kannen on kuvannut pop-virittynyt elokuvamestari Paul Thomas Anderson, jonka otos kielii Haimille ominaista roolileikkiä ja itseironiaa.

Seksikkään Charlie’s Angels -henkisen poseerauksen tai glamour-hakuisuuden sijaan sisaruskolmikko jököttää kuvassa lihakaupan tiskin takana naama peruslukemilla makkarapötköjen roikkuessa taustalla kuin koristeet joulukuusen oksilla.

Kriitikon valinnat: keskikesän juhlaa pop-rintamalla

Albumi, vaihtoehtoinen

Khruangbin: Mordechai.

Dead Oceans.

★★★★

Teksasilaistrio Khruangbin onnistuu tarjoilemaan liki vastaavan kesä­yllätyksen kuin Peaking Lights vajaa vuosikymmen sitten. Mordachai on toki tapettia, mutta ilahduttavan laadukasta sellaista. Instrumentalisoinnilla aloittanut ryhmä kaataa kolmannellaan blenderiin aikakausia ja maantieteellisiä rajoja ylittäviä elementtejä savuisesta soulista dubiin, taaksepäin nojaavaan funkiin, psykedeliaan ja kongolaisiin kitaroihin – letkeän rytmittelyn henkiseksi kesämökiksi voi määritellä Flow’n pallolavan. Yhtyeen upea show Flow’n pienemmässä teltassa taisi mennä viime kesänä monelta ohi.

Single, pop

Tume feat. Matt Coil: R-I-K-A-S (Kultachain)

Mökkitie Records. ★★★

Arttu Wiskarin loistava (tätä en olisi uskonut kirjoittavani) Leavings-laulu on oikeutettu kesähitti, mutta Erika Vikmanin ja Hesaäijän tavoin Wiskarin talliin kuuluvan tubettaja Tumen sesonkisingle osoittaa, miten huumorimusiikki voi olla typerää näppärällä tavalla. Tapani Kansa dipataan ylikierroksilla pörisevään trappiin ja iskusanojen sarjatuli on väsyneestä päästä: pääpäivä, Muumilaakso, sata salmarii, Vicky Rosti, Skohan, flossaus ja lärvilautanen. ”Kulta-kultachain roikkuu mun kaulas, sulla ei” -hokema kantaa todistetusti vielä kolmantena roadtrip-päivänä, mutta tuskin enää ensi viikolla.

Albumi, elektroninen

Arca: Kick i

XL.

★★★★

Jos pitäisi nimetä päivän edelläkävijähenkeä määrittelevä pop-artisti, venezuelalainen Alejandra Ghersi alias Arca kelpaisi ehdolle siinä missä FKA Twigs viime vuonna tai Grimes muutamaa kierrosta aiemmin. Arca löi läpi tuottamalla Björkiä, mutta installaatiomaista äänitaidepoppia rakentavan muusikon neljännellä albumilla roolit ovat kääntyneet: espanjaksi tulkitsevan Björkin jatkoksi levyn muihin laulajavierailijoihin lukeutuvat modernin flamencopopin supertähti Rosalía sekä Sophie. Pirstaleinen ja meditatiivinen teos haastaa loma-aivoja kuin elektronimusiikkikioskin vaikeampi kesäristikko.

Albumi, pop

Jessie Ware: What’s Your Pleasure?

PMR. ★★★★

Tavastialla pariin otteeseen sekä Pori Jazzilla vieraillut brittilaulaja Jessie Ware ei ole onnistunut tekemään musiikistaan tarpeellista sitten kahdeksan vuoden takaisen debyyttialbumin. What’s Your Pleasure? on paitsi laulajan innnostavin levy, komea osoitus siitä, miten nahan luonti ei ole koskaan liian myöhäistä. Yhdentekevän elektronisen soulpopin sijaan uutuus sykkii täyteläistä, kuohkeaa ja viettelevää konepoppia ja klubisävyjä Robynin ja Molokon hengessä. Mirage (Don’t Stop) -kappaleessa Bananaraman Cruel Summer -klassikon kulmat pyöristyvät nautittavan sulavaan sykkeeseen.

Seuraa uutisia tästä aiheesta

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Kulttuuri